(Menee akkunan luo).
Moonika. Ja nyt on kaikki komeasti kunnossa. Lapsi vaan puuttuu, niinkuin entisen ukon kylpyammeesta. Voi, jos hänen äitinsä, Eeva vainaa, nyt vaan olisi täällä. Kuinka onnellinen hän olisi!
Sally. Mutta pelkäisi myös, sillä hetki on tärkeä. Eihän tässä ole kysymys mitättömästä tutkinnosta, se olisi vaan kuin tuuliaispää vesilasissa. Mutta apu-raha, matkat, koko hänen tulevaisuutensa.
Moonika. Juhlapäivä nyt on. Kuinka moni nyt istuu vapisevin sydämin. Luulajan rovastin perhe kuuluu tulleen sieltä peräpohjasta asti tänne, ja Drottheimin kreivittären näin itse istuvan vaunuissaan tutkintosalin ulkopuolella. Hän tahtoi tietysti heti tietää miten nuoren kreivin kävi tutkinnossa.
Sally. Jok'ainoa isä, niin valtioneuvos kuin tallirenki, jolla vaan on poika hammasrattaissa, on tänään levoton.
Moonika. Viime yönä olivat äidit kalpeita. Moni nousi myötäänsä vuoteeltaan kuunnellaksensa poikansa oven takana, kuinka lapsi raukka asteli raskain askelin edes ja takaisin ja valvoi lamppunsa ääressä kaiken yötä. Ja sitte kun aamulla vei pojalleen kahvia, olisi niin mielellään tahtonut suudella häntä eikä rohjennut, olihan poika niin juhlallinen. Itse minä olen ihan suunniltani. Päässäni pyörii kokonainen komppania tuumia. — Voi niitä armaita lapsikultia! Jumala heitä siunatkoon!
Maalin (arasti). Täti!
Moonika ja Sally. Noh?
Maalin. Täti kulta!
Moonika ja Sally. No, — no — noh?