Moonika. Mutta kun ei nyt kulje ketään dosenttia ohitse niin… Miltä kartiinit näyttävät?
Sally. Hyvin sieviltä ja hienot ne ovatkin ja puhtaat. Ja se on minun ansioni.
Moonika. Mutta nuo punaset tupsut niihin olen minä tehnyt.
Sally. Niin — luonnollisesti. Sinä olet rikas, sinulla on varoja hänen lellittelemiseensä, minun sitä vastoin täytyy olla luja ja järkevä. Ja sitte hän asuu sinun luonasi.
Moonika. No, asuthan sinäkin! Kas niin — Sallyseni — tiedäthän että Akselia lähinnä pidän enin sinusta koko maailmassa. Mutta kultaseni, heitä nyt kaikki vetistelemiset! Olethan saanut panna puolet kirjoitustuoliin, joka hänelle annetaan ja kaikessa muussa saat olla osallisena — ja Akseli on niin kovin kiitollinen sinulle, sen sinä tiedät ja kyllä hän aina yhtä paljon pitää hyvästä vakavasta Sally-tädistään kuin minusta, vanhasta tuulen pieksäjästä.
Sally. Enhän sille mitään voi ettei kukaan ole minusta huolinut ja sentähden olen nyt muiden niskoilla.
Moonika. Huolineet sinusta? Kyllä vaan, jos olisivat uskaltaneet! (Suutelee häntä.) Varjele, katso — tuolla tulee latinan dosentti. Pian akkunaan ja niijaa hänelle!
Sally. Mutta — rakas Moonika — —
Moonika. No, entä sitte? Etkö usko minun jaksavan niijata, vaikka koko professorilaumalle?
Sally. Minä vaan luulen että sinä hommaat liijaksi. Teet itsesi naurettavaksi.