Maalin. Niin täti ei nyt vaan saa suuttua — mutta kyllä se nyt niin on. Me, nähkääs, olemme olleet koulutovereja, enkä minä lainkaan pelkää enkä ujostele häntä ja sitte on hän niin lempeä ja helläsydämminen minun läsnäollessani, ja sitte on hän yhdenikäinen minun kanssani ja sitte on isäni sanonut, että hän puolestaan ei juuri —
Moonika. Ole helläsydämminen? Eipä juuri, niin minä luulen. Mutta jos tietäisit kuinka Aksel sinua ihailee…
Maalin. Tätiseni! Onko hän mies?
Moonika. No, ei hänellä, Jumalan kiitos ratsassaappaita ole eikä pitkiä viiksiäkään — mutta miestä hänessä on — sen minä takaan….
Maalin. Ei, mutta nythän täti jo suuttuu — puhukaamme nyt päivän juhlallisuuksista. Saanhan minä toki kattaa pöydän? Ja sitte juoksen puutarhaan katsomaan löytäisinkö jotakin viheriätä sulapaikoista. Kuinka kaunis tuoli! — Saako hän sen tädiltä?
Moonika. Saa minulta ja Sallyltä. — Sally tahtoi myös ottaa osaa siihen, vaikkei hänellä ole varoja.
Maalin. Sepä oli kauniisti tehty. Ja, sen me koristelemme! Kuinka hauskaa!
Moonika. Panehan toki palttoo päällesi. Minun täytyy olla varovainen — tulevan —
Maalin. Mutta täti. (Mielistellen). Rakas täti, hänen pitäisi saada hiukan elämänkokemusta….
Moonika. Niinkuin sinä itse, esimerkiksi…