"Eihän minulla enää sovi rästejä vastaanottaa muuten kuin rahassa, maksuaika kun aikoja sitten on sivu mennyt."
"Niinhän se kyllä on, vaan kun sitä nykyään ei saa rahatienestiä millään, niin mistäpä sen rahan ottaa! Kyllä kai minä hyvin mielelläni rahassa maksaisin, jos sitä olisi, vaan siinäpä se pilan tekee, ettei sitä ole. Mutta Tehän viimmein lupasitte minun kalulla maksaa."
"Olenko luvannut?"
"Lupasittehan ihan varmaan. Kuuli kai sen Heikkilän Aappo, joka silloin sattui tässä vieressäni olemaan. Myönnyittehän kernaasti ottamaan, kun minä Teille tarjottelin mateita, mateen mätiä…"
"Nytpä minä muistan, että siitä oli jotain puhetta. Tottapa siis otan, koska olen luvannut. Onko teillä muuta vielä?"
"Olisihan niitä lintuja vähäsen ja monioita astioita."
"Jaha. Viekääpä ne sinne köökin puolelle ja puhukaa ruustinnalle, niin hän saa niistä valita, mitä tarvitaan!"
Kun Jaakko oli palannut köökin puolelta, niin laskettiin sitten, kuinka paljon häneltä vastaanotetut tavarat tekivät rahassa ja havaittiin niitten arvon olevan neljätoista markkaa.
Jaakko antaessaan rahassa lisäksi neljä markkaa, josta jo oli maininnut, sanoi: "Ne rästit taisivat tehdä kahtakymmentä penniä vaille kaksikymmentä markkaa?"
"Niin, niin ovat", vastasi kirkkoherra. "Eivät tulleet siis vieläkään umpeen. Puuttuu markka kahdeksankymmentä penniä. Eikö Teillä ole enää rahaa niin paljon, että saataisiin koko summa umpeen?"