Mutta Jaakko jäi yhä pihalle ja katseli järvelle ja Kumpulaan päin. Jyrkkää törmää alaspäin katsoessaan hän muisti kuinka hän usein talvella oli suksilla mennä sujauttanut sitä alas, vähääkään pelkäämättä. Olipa hän kerrankin talvipakkasessa muutamia vuosia sitten ihan paitasillaan laskea hurautellut siitä suksilla. Se oli ollut huimaavaa vauhtia; vaan kylläpä olikin viima kasvoihin ja korviin tuntunut! Aivan puolipalelluksissa, kasvot ja jäsenet sinisinä kylmästä, oli hän mäen laskusta palannut.
Liisa palasi takaisin tuvasta ja lähti lypsylle.
"Mene sisälle poikaparka!" sanoi hän mennessään Jaakolle. "Mitä sinä täällä — — —! Mene muikkuja puhkomaan!"
Sitten hän meni tarhalle, jonne jo karja oli kokoontunut Jaakon tekemän suittusavun ääreen, hyväeli ja taputteli lehmiään ja kyykistyi ensiksi venyttämään Kaunikin utareita, joista tirskutteli maitoa lypsinkiuluun.
Siinä lypsäessään jouti hän kaikenlaista ajattelemaan ja miettimään. Erittäinkin oli koti hänen ajatuksensa esine. Kun siinä ei ole varaa piikaa eikä muuta palkollista pitää, täytyy hänen itsensä toimittaa niin hyvin piian kuin emännän työt. Eihän sitä tosin niin pienessä paikassa kuin Törmälässä ole työtä niin paljon kuin isossa talossa, vaan on sitä kuitenkin niin paljon kuin vaan kerkiää tehdä. Onpa sitä varsinkin silloin ennättämistä, kun on nuotalla tai verkon laskussa käynti; silloin useinkaan ei ehdi oikeassa ajassa lypsylle. Eihän sitä ennätä kunnollisesti kaikkea tehdä, mitä pitäisi; useinkin tulee jotain laiminlyödyksi. Eiväthän ne lapsetkaan tule hoidetuiksi aivan niinkuin pitäisi, eikä heidän askeleitaan tarkkaan valvotuksi ja kaikkia tarpeita tyydytetyksi. Näin kesäisenä aikana ne kyllä eivät erityisiä puutteita kärsi, vaan talvella pahemminkin. Onpa tekemistä niitä ruu'assa ja vaatteissa pitää ja sitten on vielä alituisena huolena niitten kasvattaminen, kuinka ne oppisivat lukemaan ja työtä tekemään ja välttyisivät pahuuden tielle joutumasta. Mutta kaikki tuohan on niinkuin Jumala on sen asettanut. Eikähän tuota niin nurkumisen syytä olekaan, vaikka ihminen usein tahtoo ajatella tilansa pahemmaksi kuin se onkaan ja siitä syyttää Jumalaa. Päinvastoin on paremminkin syytä kiittää Jumalaa, että asiat ovat silläkään kannalla kuin ne nyt ovat, että on oma rauhaisa koti ja perhe, jonka edestä kannattaa elää. Monella ei ole niinkään asiat.
"Antavatpa nuo lehmät vielä hyvänlaisesti maitoa", ajatteli Liisa Kaunikin lypsettyään ja siirryttyään toisen lehmän ääreen. "Kunhan saanee maitoa aina muulloinkin sen verran kuin tähän aikaan, niin kyllähän sitä sitten toimeen tullaan ja lapseni voivat hyvin. Mutta tuleepa se vielä aika, että maito käypi vähäksi monille suille, kun lehmät rupeavat huonommasti lypsämään ja syöjiä alkanee lisääntyä."
Siitäpä hän taas johtui ajattelemaan perheen kohtaloa tulevaisuudessa. Kun lapset kasvavat ja uusia tulee lisää, niin eihän niitä kaikkia voi kotona elättää. Täytyy lähettää joku tai jotkut muualle ruokansa ansaitsemaan, vaikka tuntuukin ikävältä ajatella eroa lapsistaan. Jaakko se ensiksikin tulee pois kotoa lähettäväksi, kun sille vaan rupeaa ikää karttumaan, muualta työtä hakemaan; onhan se tie avoinna kotitalon kynnykseltä joka suunnalle ja työtä kyllä löytyy, kun vaan lienee miehestä työntekiäksi. Mutta ensiksi pitää Jaakon kuitenkin koto seurakunnassa rippikoulu läpikäydä, sillä muualla hänellä saattaisi koulu jäädä käymättä, kun ei olisi kukaan omainen siitä muistuttamassa. Sepä se kuitenkin huolettaa, mahtaakohan tuo poika koskaan sen verran kirjain sisällystä päähänsä saada, että pääsisi ripille. Kunhan siitä tulisi kelvollinen mies tuosta Jaakosta! Tuntuisippa ikävältä ajatella, jos joutuisi pahoille jälille.
Kun Liisa oli viimeisenkin lehmänsä, Tiistikin, lypsänyt, palasi hän kotiin ja veisi maidon tupaan, joka käytettiin myöskin maitokamarina, ja siivitti siellä maidon ja sovitteli pyttyihin.
Perttu ja Jaakko puhkoivat par'aikaa muikkuja, vaan kun Liisa oli töistään päässyt ja iltasen laittanut, menivät he kaikki ruu'alle ja tulivat sitten uudestaan, Liisakin muassa, muikkuja puhkomaan. Ja kun se työ oli tehty, oli jo puolen yön aika, jolloin he vasta levolle pääsivät. Sitä ennen olivat kuitenkin pienemmät lapset jo nukkumaan menneet.