"Ei ole."
"Vai ei ole. No, kun ei ole, niin älköön! — Hyvästi nyt vaan!"
Tytöt niiasivat ja poistuivat Vilpon muassa sekä menivät sitten lähimmäisen nurkan viereen, missä Eeva, kirjeen kuoren avattuaan, luki näin kuuluvan kirjeen:
"Rakkaat vanhemmat, veljet ja sisaret!
Täten lähestyn minä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan tietää antaa, että olen terve, jota samaa Herran lahjaa toivon teillekin. Kumpulaisiltahan olette kuulleet, että satuin heti pääsemään Nurmelaan työhön. Minä olen samassa talossa yhä. Tämä on vankka talo, niinkuin tiedätte; olettehan tämän nähneet Oulumatkoillanne. Kyllä täällä kelpaa elellä, kun on hyvä ja tilava asunto ja hyvä ruoka. Petäjänsekaista täällä ei näekään, ihan selvää leipää vaan joka päivä ja särvintä ja keittoa niin paljon kuin vaan jaksaa syödä. Pyhinä annetaan päälle päätteeksi voita ja kahveakin. Tähän aikaan saan minä palkkaa puolitoista markkaa päivältä, vaikka olen talon ruu'assa; onhan se vähän paremmasti kuin kotipuolessa. Isäntäväkeeni minä olen jotenkin tyytyväinen; eivät he ole tähän asti vielä minua kovin moitiskelleet, vaikka täällä ei kyllä isosti työväkeä hellitellä ja isäntä on tarkka työn suhteen. Olenpa minä osannut tähän asti toimittaa, mitä on työksi pantu, ja onhan tuo isäntä neuvonut, kun en ole sattunut jotain tietämään. Hän on luvannut yhä eteenpäinkin minua työssä pitää, kun en vaan pahemmaksi tullene. — Muuten ovat ihmiset minusta täällä puolessa hiukan ylpiämpiä ja käytöksessään kylmempiä vierasta kohtaan kuin siellä kotipuolessa. Eipä ole hyvä mennä niille mitä tahansa puhumaan; moniaat luulevat isojakin viisaita olevansa ja heti nauravat minulle, kun en tiedä jotain heidän mielestään tavallista asiaa. Minä olen kuitenkin saanut hyvän seurakumppanin Salmelan Laurista, joka on täällä renkinä ja nyt kirjoittaa tätä kirjettä minun puolestani. Hän ei koskaan pahaa sanaa minulle sano, vaan on aina hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Hänen seurassaan minulla aika hupaisimmasti kuluu. — Kunhan minä täällä ensin monioita viikkoja työssä olen, niin sitten lähetän teillekin vähän rahaa, sillä enhän minä itse tarvitse kaikkea, mitä ansaitsen.
Sanokaa terveisiä Kumpulaisille ja kaikille entisille tuttavilleni! Jääkää Jumalan haltuun ja kirjoittakaa pian minulle!
toivoo poikanne Jaakko."
Kun Eeva oli harvaan ja hitaasti lukenut kirjeen, jota Vilppo ja erittäinkin Anni olivat tarkasti kuunnelleet, ja kun sitten Jaakosta oli hetkisen aikaa puheltu ja häntä hyväntahtoiseksi mieheksi mainittu, tahtoi Vilppo tyttöjä kanssansa kävelylle kauppamiehen taloon asti; ja nämä lähtivätkin vastustelematta mukaan, eikä heillä ikävä ollutkaan, kun Vilppo iloisena ja puheliaana ja sukkelana leikinlaskiana osasi heitä hyvin huvittaa.
Tiellä yhtyi heihin neljänneksi muuan Annin entisistä rippikoulukumppaneista, Pajuvaaran Heikki, joka, vaikka, olikin luonostaan vakainen ja harvapuheinen eikä osannut nauratella tyttöjä niinkuin Vilppo, kuitenkin vaikutti, että mieliala seurassa tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kulki ensin Vilpon sivulla, vaan rohkastui sitten ja lyöttäysi yksistään Eevan pariin, eikä Eeva enää vähääkään pahonut sitä, että Vilppo Annin rinnalla vaan astui; päinvastoin tuntui hänestä paljon somemmalta saada Heikin sivulla kulkea, sillä Heikki oli kookas ja vankkavartaloinen nuorukainen, Vilppoa paljon uljaamman ja muhkeamman näköinen; ja mukavaltapa tuntui Heikistäkin Eevan rinnalla astua, sillä, ainakin hänen mielestään, Eeva oli sievännäköinen ja hyvänluontoinen tyttö.
Kauppamiehestä ostivat molemmat nuoret miehet naisilleen namuja ja koreat kaulahuivit, sekä lähtivät sitten heitä takaisin saattamaan aina pappilan mäelle asti, missä heillä tuli ero, Heikillä ja Vilpolla kun oli kortteeri toisessa talossa.