Anni ja Eeva, pappilan pirtin porstuaan tultuaan, hakivat esille konttinsa, söivät iltasensa ja panivat sitten taas konttinsa porstuan loukkoon sekä rupesivat yösijaa itselleen hakemaan. Pirtin puolella oli jo ennestäänkin melkein liiaksi väkeä, jottei juuri sinne haluttanut. Sen vuoksi tytöt arvelivat paraaksi mennä jonnekin ulkohuoneeseen, jossa ei muita olisi. Vaan näkyipä niissäkin monessa jo muita ennestään olevan. Viimein he, peltojen pyörtänöitä hetken aikaa kulettuaan, saapuivat muutaman heinäladon eteen, jonka ovi oli kiinni naulattu. Mutta se ei näyttänyt lujassa olevan ja sen vuoksi he kiskoivat sen auki, menivät sisään ja heittäytyivät pitkäkseen hyvältä lemuavain nurmien päälle ja saivat niin erittäin mukavan ja rauhaisan makuupaikan. Siellä he vielä hetken aikaa juttelivat kaikenlaista, muistelivat päivän tapahtumia ja hupaista oloaan Vilpon ja Heikin seurassa, kunnes vihdoin, kun aurinko jo oli laskeutunut ja hämärä tullut, nukahtivat virvoittavaan uneen.
V.
Jaakko eleli elelemistään Nurmelan talossa ja teki tyytyväisenä työtä, hyvillään siitä, että oli saanut hyvän työpaikan ja hyvän toimeentulon.
Kun hän oli kotonaan useinkin saanut vähällä ruu'alla olla, oli hänestä nyt mukava olla isossa talossa, jossa aina sai mahansa täydeltä syödä. Mutta sepä tuntui mieltä pahottavan vähän, kun emäntä kuului moittineen häntä isoksi syömäriksi. Ensi päivinä olikin hän syönyt tavallista enemmän, vaan kun kerran oli päässyt paremmille päiville tottumaan, ei hän syönyt enää paljon enempi kuin muutkaan.
Niin kauan kuin hän teki semmoisia töitä, joita oli kotonaankin tottunut tekemään, oli isäntä häneen jotenkin tyytyväinen, sillä hän oli ahkera työmies, vaikka tosin hitaanlainen liikkeissään. Olihan hän tottunut kotonaan sirppiä ja viikatetta käyttämään, kyntämään ja karhitsemaan, hevosella ajamaan ja hevosta hoitamaan, hirsiä kaatamaan, halkoja hakkaamaan ja sen semmoista tekemään; ja tämmöisissä töissä hän Nurmelassakin hyvin suoriutui, ainakin ensimmältä. Varsinkin kunnosti hän itseään raskaita painoja nostaessaan ja kiviä pellosta pois vääntäessään tai muussa semmoisessa työssä, jotta hänen työkumppaninsa hyvin ihmettelivät hänen voimiaan. Mutta sattuipa semmoisiakin toimia, joissa hän oli kokonaan tottumaton, jottei tiennyt miten siinä menetellä, tai jos vähän tiesikin, niin erehtyi useinkin, ja silloin toiset hänelle nauroivat, etteikö se tuotakaan osaa. Sehän se toisinaan yritti vihaksi käymään, kun ne, sen sijaan että olisivat tulleet neuvomaan ja auttamaan, vaan pilkkaa tekivät. Olisivatpa itsekin ylimaassa kaiken ikänsä elelleet, niin tuskin olisivat ollenkaan viisaampia! Mutta Lauripa ei koskaan hänelle pahaa sanaa sanonut, oli aina vaan yhtä ystävällinen ja samoin myöskin Liisa, talon piioista nuorin ja sievin.
Liisa oli sukkela leikinlaskia ja hyvä ilvehtimään ja ivaamaan, jos vähänhään syytä löytyi, mutta hän oli kuitenkin sen verran helläsydämminen, että, jos näki jonkun liiaksi sortavan toista, hän rupesi sorretun puolelle ja alkoi sortajasta ivallisesti puhua. Kun Jaakko vaan sattui väittelemään ja kiistelemään tovereinsa kanssa, niin silloinpa Liisa useinkin piti hänen puoltaan ja olikin sen vuoksi Jaakolle paremmin mieleen kuin muut naiset.
Sattuipa kerran, että Jaakko muutamana syysiltana iltasen jälkeen, kun palkolliset olivat koossa pirtissä pakinoimassa, niinkuin heidän tapansa oli ennenkuin nukkumaan menivät, istui tavallista alakuloisempana penkillä uunin vieressä, pää käsien varassa.
"Jaakollehan se sattui pieni vahinko tänään hänen työssä ollessaan", tuumasi piika Eeva kumppaneilleen.
"Niin kuuluu sattuneen", naurahti piika Elsa, joka Eevan vieressä istui, "vaan eihän tuo olekaan mikään kumma. Ei se ollut ensi kerta."
"Eipä kyllä. — Kunpa olisit, kuule Jaakko, enemmän kiirettä pitänyt, niin olisi asiasi paremmin onnistunut."