Kylmänlainen tuuli puhalteli sivulta päin, jotta yritteli jo korvalehtiä palelemaan, vaan Jaakko kun vetäsi pystyyn turkinkauluksensa, niin sittenpä ei kylmä häneen enää pystynyt. Tyytyväisenä hän vaan istui kuorman päällä ja antoi hevosen kävellä alkutaipaleesta. Mutta kun tie sitten rupesi paranemaan, antoi hän Punin toisinaan juosta hölkötellä, kun ei kuorma kuitenkaan tuntunut kovin raskas olevan; ja silloin hän aikansa kuluksi itsekseen laulella hyräili lemmenlauluja ja kuuli kaikun vastaavan lumisesta metsästä.
Johtuipa hänellä silloin mieleen oma lempensäkin ja hänen ajatuksensa lensivät Nurmelaan, jossa ne viipyivät Liisan luona. Mielellään hän muisteli tuota somaa ja viehättävää tyttöä ja kuvaili mielessään sen kauniita kasvonpiirteitä, sen lempeitä silmäyksiä, suloista hymyilyä, heleää puhetta ja miellyttäviä liikkeitä. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä suloisemmalta se tuntui, tuntuipa olennolta niin rakastettavalta, että kaikki sen mahdolliset viat tulivat ihan näkymättömiksi sen suuren sulouden ja hyvyyden vuoksi.
Tuntuisippa mitä somimmalta, jos se nyt olisi tuossa sivulla ja hän saisi kääriä kätensä sen kaulan ympärille ja huulillaan koskettaa sen hymyileviä huulia. Mutta onpa onnellista, jos niin vast'edeskään tapahtuu, jos se aika vielä koituu, että hän saa tunnustaa Liisan kullakseen ja morsiammekseen. Olisippa kovin ikävä, jos se ei häneen suostuisikaan! Silloin tuntuisi Nurmela kovin kolkolta. Silloin hän varmaankaan ei voisi enää ollenkaan viihtyä täällä vieraassa seudussa vierasten kesken. Silloin tuntuisivat asujamet entistä vieraammilta, työ tuntuisi raskaammalta, elo tukalammalta. Liisahan se tähän asti on päivänpaistetta hänen elolleen tuonut ja tehnyt Nurmelan hänelle mieluiseksi olopaikaksi. Sehän on monesti ilahuttanut hänen mieltään, silloin kun hän muuten olisi vaan surua ja ikävyyttä saanut kokea. Jos se hänen hylkäisi, niin silloin hän tuntisi itsensä kovin yksinäiseksi ja murheelliseksi.
Lennähtipä myös toisinaan Jaakolla mieli kauas Nurmelasta etäisten kotoseutujen vähäisiin asuntoihin ja niiden asukkaat muistuivat elävästi mieleen. Hän katseli ajatuksissaan vanhempiaan, veljiään ja sisariaan Törmälän tutuissa tuvissa, katseli myös Kumpulaa asujineen ja olletikin Annia, jonka kanssa viettämänsä monet lapsuuden päivät hänellä yhä olivat hyvässä muistissa. Mitenkähän mahtanevat he nyt kaikki toimeen tulla! Lieneeköhän Anni vielä samanlainen kuin ennen ja muisteleekohan se häntä ja niitä aikoja, joita he ovat ennen yhdessä viettäneet! Jospa se muisteleekin, niin se tuskin ajattelee häntä toisin kuin tuttava tuttavataan. Ei tuota tiedä, mahtaako sen sydän sykkiä häntä kohtaan samalla lailla kuin rakastavan tytön sydän sykkii sulhoaan kohtaan, ja jospa niin sykkiikin — — — niin no — — — kumpihan noista sitten mahtaisi olla parempi, Anni vai Liisa!
Viipyivät sitten Jaakolla ajatukset hetkisen Annin luona, ja hän rupesi miettimään, että se on kasvanut samoissa olosuhteissa, samassa seudussa kuin hän. Heille molemmille ovat nuo köyhät kotoiset asunnot ja mutkattomat isiltä perityt tavat yhtä mieluiset. Heistä molemmista tuntuvat nuo kotoiset jylhät metsät, korkeat vaarat, raivaamattomat seudut hyvin mieluisilta, vaikka tämän puolen asukkaat useinkin ajattelevat niitä hyvin ikäviksi. — Ja Annin hän tuntee tarkoin lapsuuden ajoilta saakka, tuntee tämän hyvän luonnon ja rehellisen mielenlaadun. Kyllähän se Liisa puheissaan ja tavoissaan on Annia mukavampi, vaan tuskin kuitenkaan sydämmeltään parempi.
Ja Jaakko ajatteli, kuinka olisi mukava sitä taas tavata, ja kuvaili viimein mielessään, miltä tuntuisi, jos he molemmat olisivat aviopari, kunnes hänen mietteensä taas lennähtivät Nurmelan Liisaan.
Tällä tavoin hän kulutti aikaa mieluisissa mietteissä, ja matka joutui joutumistaan, eikä mikään häirinnyt hänen ajatuksiaan, kun hän yksin matkusteli autiota tietä pitkin. Pitkään aikaan ei tullut ketään vastaan, eikä takaa päinkään näkynyt tuliata.
Milloin kulki matka tiheän mänty- ja kuusimetsän keskitse, milloin aavojen lakeuksien yli. Eipä näkynyt tien sivulla taloja tiheässä, ainoastaan siellä täällä joku pieni turvemökki tai kallellaan oleva vähäinen puurakennus.
Jaakko, silmäillessään noita viheliäisiä asuntoja, ajatteli, että on niitä asuinpaikkoja jos jonkunlaisia. Ei niissä luulisi liikkumisen tilaa olevan tarpeeksi yksinäisellekään hengelle, saati sitten perheille, joissa on monta lasta. Kyllähän hänen kotipuolessaan ihmiset yleensä köyhiä ovat, vaan on niillä kuitenkin monella väljemmät asunnot kuin nuo tuossa, eikä siellä turvemökkejä olekaan. — Jos hän vaan joskus eläessään itselleen oman asunnon laittaa, niin pitää siitä ainakin tulla parempi kuin tuo viheliäinen kaatumaisillaan oleva pöksä tuossa tien varrella.
Mutta jäivätpä mökit taaksepäin ja tie vei nyt korkean hirsimetsän läpi. Tuuli tohisi metsässä ja vanhat hongat humisivat yksitoikkoisesti ja heiluttelivat lumisia oksiaan, joista tuon tuostakin tuulen puuska pudotti raskaan lumikasan.