"Kohta sen näet — — — ja saatanhan tuon sanoakin; minä tulen jättämään tämän talon."
"No, hyvä ihme, miksikä?"
"Sama se miksikä! Eipä minua täällä enää tarvita eikä kaivata kuitenkaan."
"Älähän toki! Saattaa sinua monikin kaivata. Kovin sinä nyt olet nurpealla mielellä", virkkoi Lauri. "Mikä sen nyt niin äkkiä pani lähdön mieleesi?"
"Panipa tuon mikä tahansa, vaan lähtö täältä tulee, ja sillä hyvä!" vastasi Jaakko lyhyesti ja miettien, että kun hänellä ei täällä tunnu menestystä kuitenkaan olevan, lienee paras omille maille matkata, niin ehkä siellä paremmin osannee ihmisten mieliksi elää.
Katsahtivat ne toiset kummastuneina Jaakkoon, jotta sillä taitaa olla ihan tosi aie jättää Nurmela, ja Lauri sekä osaksi Liisakin koettivat estellä lähtöä, vaan hän sanoi vaan jäykkänä, ettei se enää muuksi muutu, mikä kerran on päätökseksi tullut, eikä hän ollutkaan pahoillaan lähdöstään. Ennenkuin ilta oli loppuun kulunut, oli hänen mielensä paljon tyyntynyt ja rauhallisesti ajatteli hän nukkumaan mennessään edessään siintäviä tulevaisia kohtalonsa vaiheita.
XI.
Vesalan Vilppo teki vuosirenkinä työtä vankassa Toivoniemen herrastalossa, toimitti työnsä tavallisesti aina iloisena ja huoletonna, paljoa ajattelematta, minkälaista työ tuli, kunhan siitä vaan pääsi niin vähällä kuin suinkin. Loma-aikoina hän mielellään lähti kylään johonkin, etsi yleensä lystipaikkoja ja erittäinkin pyrki tyttöin seuraan. Olihan niitä kyllä Toivoniemelläkin piikatyttöjä, joitten kanssa hän ilvettä piti ja laittoi silloin lystit niin heille kuin itselleenkin, vaan pappilan piikain seurassa hänestä kuitenkin oli mukavampi, ja varsinkin halutti häntä päästä puheisiin Kumpulan Annin kanssa, joka siellä karjakkona palveli. Kun Toivoniemestä vaan sattui olemaan asiaa pappilaan, niin hän kyllä koki laittaa niin, että pääsi sen asian toimittajaksi, jolloin samalla oli tilaisuus päästä näkemään ja puhuttelemaan Annia; eikä hän koskaan pappilasta niin kiirettä lähtöä tehnyt, vaikka toisinaan muistutettiin hyvin sukkelana olemaan, ettei ensin olisi vähän aikaa istunut renkein ja piikain pakinoilla pirtissä.
Kaikista toimistaan oli hän enin huvitettu hevosella ajamisesta, varsinkin kun sai kyyditä isäntäväkeään tai muita kirkolle tai kylään. Silloin hän aika hyvillään ja virkeänä istui selkä kenossa kuskilaudalla, punaiset suitsivarret käsissään, ja näytti hyvin tyytyväiseltä, kun musta ruuna antoi semmoisen kyydin, jotta herra toisinaan reen perästä virkahti, että päästäisiinhän sitä toki vähemmälläkin kiireellä.
"Se kun tuo ruuna vaan minun hoidossani on, niin kyllä se silloin kulkiaksi oppii", kehuskeli silloin Vilppo. "Se on kerrassaan hyvä hevonen, eikä se minun käsissäni kyllä huonone."