"Kyllä kaiketi! Et kehtaa suoraan sanoa, että tulisit, jospa sinulla haluttaisikin."
"Minullako haluttaisi! Älähän nyt! Älä luulekaan, että tämä lintu heti satimeen menee!"
"Niinkuin en minä tietäisi, että vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli nei'en miehelähän korkeastakin koista."
"Suotta siinä lipertelet ja sanoja tuhlaat — — Ei, aika tässä kuluu joutavissa puheissa vaan — — pitäähän sitä navettaankin joutua."
"Niin, pakenet sinä nyt, vaan vuotahan, vielä minä sinulle paulat laitan!" ajatteli Vilppo Annista, kun tämä pirtistä poistui. Sitten hän, hetken aikaa äänetönnä ja miettiväisenä istuttuaan, rupesi taas pakinoimaan Kallen ja Pekan kanssa.
Tuli se Anni illan kuluessa vielä takaisinkin pirttiin, vaan hänen muassaan tuli myöskin Kaisa ja kolmaskin pappilan piioista, joitten kanssa Vilppo pian yhtyi vilkkaaseen keskusteluun, juurikuin hänellä ei olisi ollut mitään murehtimisen syytä niistä vastauksista, joita Anni oli hänelle antanut; vaan ei hänelle enää tullut tilaisuutta mainita Annille mitään semmoista, jota toiset eivät olisi kuulleet, kun ne siinä ihan vieressä koko illan olivat.
Kun vihdoin lähtöaika oli tullut ja Vilppo, pappilan väkeä hyvästeltyään ja Toivoniemen mustan ruunan valjaisiin pantuaan, taas istui kuskilaudalle ja lähti kyyditsemään isäntäväkeään sekä muisteli, miten iltansa oli kulunut, oli hän illan viettoonsa muuten tyytyväinen, kun vaan olisi saanut Annin kanssa enemmän aikaa kahden kesken puhua. Tahallaanhan se oli mahtanut ne toiset tytöt siihen sivulleen toimittaa, jottei hänellä olisi enää ollut tilaisuutta puhua alottamastaan asiasta. Eivät sen vastaukset olleet kovinkaan lupailevia. Mutta mitäpä niistä! Ehkä toisella kerralla onnistuu paremmin, tai jos ei, niin minkäpä siihen — — Monestipa ne tytöt kuitenkin lopulta taipuvat, vaikka alussa vastustelevat.
Ja Vilppo kiirehti ruunaa, pikkusen vaan nykäisi punaisista suitsivarsista, ja tämäpä lähti juoksemaan minkä kaviosta lähti, jotta eipä ennättänyt monta viittä minuuttia kulua ennenkuin jo oltiin Toivoniemessä.
XII.
Vilppo oli moniaana iltana päättänyt taas mennä pappilaan, mutta ihan yksin, toisten tietämättä, Annille asioistaan puhumaan, jotka oli aikonut viimein ihan selville saada. Hän oli miettinyt, että mitäpä ne viivyttämälläkään paranevat, oli miettinyt, että kun tuota koettaa jos jotakin keinoa, niin sittenpähän lopulta tietää, mitenkä asia onnistuu, näyttääkö tyttö tuumiin vähääkään taipuvan.