Mutta eipä ollut hänen retkensä aivan hyvin onnistunut. Hän oli mielessään kuvaillut, kuinka mukavalta oli tuntuva, kun hän saisi Annin kanssa kahden kesken tuumailla, lemmen asioista puhella, vieläpä suutakin suikata. Mieli keveänä ja jalat notkeina oli hän hiihtänyt pappilan kartanolle, ja kun pappilan iso musta koira oli ruvennut häntä haukkumaan, oli hän heti alkanut sitä nimeltä mainita ja luoksensa kutsua; se olikin hänen äänensä tuntenut ja häntää heiluttaen hänen hyväiltäväkseen tullut, ja sillä lailla oli hän huomiota herättämättä päässyt taloon. Sitten oli hän hiipinyt sen huoneen ovelle, missä tiesi Annin ja Kaisan makaavan, ja ruvennut kolkuttamaan ovelle ja pyytämään sisälle päästä.
"Kuka siellä?" oli Anni kysynyt, koputuksen kuultuaan, ja oven lähelle tullen.
"Hyvä tuttu — Laskehan sisään!" oli Vilppo vastannut.
"Enkä laske", oli Anni vastannut.
Vilppo oli taas uudistanut pyyntönsä, jota oli koettanut kaunistella koreimmilla sanoilla, vaan oli sittenkin saanut kieltävän vastauksen. Eivät siinä olleet kolkutukset eivätkä kauniit pyynnöt ja rukoukset mitään auttaneet. Anni oli vaan jäykkänä oven takaa sanonut: "Sinulla ei ole tänne minkäänlaista asiaa. Kaikkein paras on, että menet kotiasi."
Kyllähän Vilpolla olisi hyvin mieli tehnyt sisälle mennä, mutta kun ovi oli ollut lukossa eikä Anni ollut ruvennut sitä avaamaan ja Kaisakin oli yhtä armoton ollut, oli hänen vihdoin tyhjin toimin täytynyt lähteä takaisin hiihtämään, alla päin, pahoilla mielin siitä, ettei ollut edes päässyt näkemäänkään koko Annia.
Vielä kauan aikaa jälestäpäinkin pahoili Vilppo tuota onnetonta yritystään, eikä häntä pitkään aikaan toisten iloiset puheet ollenkaan huvittaneet. Päinvastoin, hän näkyi pian kärtyiselle tuulelle tulevan, jos häntä pilapuheilla vähänkään loukattiin, eikä hän halunnut kenellekään mitään lystiä laittaa; paremmin häntä nyt huvitti tuottaa toisille jotakin pientä harmia.
Sattuipa, että sitten pyhänä jälkeen puolen päivän Toivoniemen piikatytöt olivat saaneet luvan päästä ajelemaan ja Vilppo oli luvattu heille ajuriksi.
Vilppo ei tehnytkään vastarintaa, vaan mietti kuitenkin tehdä tytöille jonkun pienen kujeen.
Hän veti liiteristä ulos kartanolle pienen ajoreslan, laitteli siihen veltit ja taakse poron-taljan, haki esille länget, joissa oli hyvä-ääninen kulkunen, sekä muut tarvittavat hevosvärkit, ja valjasti sitten mustan ruunan reslan eteen, johon tytöt, vaatetettuaan ja puettuaan itseään miten paraiten vaan olivat voineet, hyvillä mielin istahtivat.