"Niin, mitäs nyt, kun jo ennätti liketä!"
Kävipä aika räiske, kun neljä henkeä nyt kivakasti porkkia liikutteli, jotta yhtenä kuohuna kohisi vesi veneitten välissä ja pärskähteli tarpojain silmillekin.
"So, so, so! Vähempikin räiske auttaisi", äänti silloin Vilppo.
"Tuo Jaakkohan se tässä — — —" sanoi Anni leikillään. "Se on niin vankkakätinen, että aivan velliksi veden sekoittaa, muikut murskaksi murentaa."
"Minäkö! Entäs' itse! Silmät kaloilta puhki pistät", vastasi Jaakko yhtä kompasanaisesti.
"Onkopa niitten pakko eteen mennä! Oma syy, jos porkan tielle sattuvat."
Lakkasi kohta tarvonta ja nuotan perä kaloineen veneeseen nostettiin, solmu, aukaistiin ja muikut solutettiin vasuun, jossa ne vähän aikaa hyppelivät.
Vetivät nuoret vielä apajan, vetivätpä toisenkin, ennenkuin rupesivat lähtöä miettimään, ja lysti ja hauska heillä vaan oli.
Vihdoin viimein he malttoivat lähteä, soutivat rantaan, nostivat nuotan uluille, vetivät veneet maalle ja lähtivät nuottavasussa, kun ei sattunut kontteja olemaan, kaloja siihen taloon kantamaan, jonka nuottaa olivat käyttäneet.
Kun he nousivat loivaa mäkirinnettä ylöspäin, astuivat kauniin lehtokujan keskitse, niin aurinko jo näkyi kirkkaana ja juhlallisena kohoilevan koilliselle taivaan rannalle kaukaisen kukkulan takaa.