Työ on ruvennut paremmin edistymään siitä asti kuin talon miehet heittivät haaskalla kulkunsa sikseen. Ennenhän työvoima oli hyvin vähäväkinen, kun ainoain Mäntyvaarassa asuvain miesten aika kului enimmäksi osaksi yövahtuissa; nyt sitä vastoin saavat he käyttää koko päivän peltotyöhön. Vielähän se kyllä toinen lehmän raato on paikoillaan ja siis olisi tilaisuutta vielä siellä vahtuussa kulkea, mutta isäntä ei siitä enää perusta, ajattelee vaan, mikäpä siellä tyhjän tähden rupeaa aikaa kuluttamaan, kun on nähty, ett'ei metsän kuningas kuitenkaan Mäntyvaaran pyssyistä saa surmaansa. Laurillakin on ampumainto kokonaan laimennut; hän ei aio ainakaan muutamiin vuorokausiin vahtuussa kulkea, eikä hän luule karhun aivan heti tulevankaan haaskalle.
Loukas on nyt ainoa, joka pitää isännän ja Laurin sekä toistenkin toivoa vireillä. Kaisu yksinään ajattelee, että karhu pysyy niin kauan hengissä kuin ei mikään taitava pyssymies sitä hätyytä, ja hän on siinä vakuutuksessa, että jos vaan Peltolan Kalle tulisi vahtaajaksi, niin silloin kyllä metsän kuningas jonain yönä saisi surmansa hänen kädestään.
Mäntyvaaran leikkuumiehet työskentelevät kaikki samalla peltosaralla, niin lähellä toisiaan, että puhe voipi hyvin kuulua heidän kesken. Hyvillä mielin tekevät he työtään, tosin suurta kiirettä pitämättä, mutta kuitenkin niin, että heillä jotain valmista tulee. Tyyniluontoinen isäntä kaataa olkea voimakkaalla kädellä ja tasaisesti käypi hänellä työ samoin kuin Laurillakin. Kyllä näkyy, että he ovat samanlaisessa työssä jo ennenkin olleet, vaikka he tosin ovat tottuneemmat kolopuita kaatamaan. Ilomielinen Kaisu on sukkelaliikkeinen työssään, liikuttaapi vikkelästi sirppiään. Tiinakin kokee aika ketteränä olla, vaan hän ei malta kauan yhtä perää sirpillään olkia katkoa, siinä kun selkä tulee kovin kumarassa olemaan; hän nousee usein kyykyltään oikaistaksensa ruumistaan ja jonkun sanan puhuakseen. Toisten muassa työskentelee Mikko, häärii sirppinsä kanssa hänkin; ja vaikka hän onkin hidasluontoinen ja liikuttaapi kankeasti kättään, niin saapi hänkin aina vähän valmista.
Leikkuuilma on hyvä. Päivä on lämmin ja tyyneenlainen. Lännestä päin käypi vieno tuulen henki, puhaltaa sen verran, että se juuri tuntuu.
"Voi toki!" rupeaa Tiina valittamaan. "Tästä leikkuustapa ei tunnu tulevankaan koskaan loppua."
"Joko rupeaa kyllästyttämään?" sanoo vastuuksi Mikko, joka sattuu lähimmäisenä olemaan, saaden syytä leikkuutaan keskeyttää.
"Eipä paljon muutenkaan. Kovin monet päivät on jo saatu täällä sirppiä käännellä, eikä vaan leikkuu ota loppuakseen."
"No, kyllä se nyt kohta loppuu. Ei ole monen päivän työ enää jälillä."
"Kyllä minä jo raskisinkin heittää tämän työn. Voi, aivanhan tässä selkä kipeytyy, kun niin kumarassa pitää olla!"
"Mitä se Tiina —!" puuttu isäntä keskusteluun. "Nytkö se jo vaikeaksi käypi työ! Voi Tiina parka! Jos ei sinulla olisi milloinkaan tämän vaikeampaa, niin ei sinulla sitten koskaan vaikea olisikaan."