Mutta niin pian kuin korkea aalto oli mennyt menojaan, istuvat soutajat taas paikoilleen ja työntävät airoillaan eteenpäin venettä, joka jättää jättämistään Peltolan rannan taaksensa.
Iloisena liikuttelee Kaisu airoaan; niin mukavalle tuntuu hänestä kulku, tuntuu somalle Kallen sivulla istua ja kiikkua veneessä, joka aallokossa mukavasti keikkuilee. Hän luopi iloiset, veitikkamaiset katseensa milloin mihinkin, ja kummastellessaan, ett'eivät perempänä istujat vahingossakaan satu kastumaan, ei hän aina huomaakaan, miten hänellä airo veteen sattuu. Varsinkin Laurilla on hänen mielestään kovin mukava paikka, siitä kun aalto ei koskaan satu vettä yli lyömään; se äskönenkin iso aalto vieri sivu, Lauriin koskemattakaan. Naurusuin katsellessaan Lauriin päin, sattuu hänellä airo luiskahtamaan aallosta, hipaisten vaan aallon laitaa, ja silloin siitä räiskähtää vettä suoraan Laurin niskaan.
"Voi sen tyttöä!" huudahtaa silloin Lauri, "kun päälleni räiskytit, ihan niskaan." Ja hän kallistaa päätään alaspäin. "Nyt sinun pitäisi tästä airosta saada."
"Älähän toki! Enhän minä tahallani…" puolustelee Kaisu itseään. "En arvannutkaan, että airo olisi ollut syvempään pistettävä."
"Et arvannut! Eihän sinusta sitten soutajaksi olekaan."
"Kyllä minä soutaa osaan. Mutta tuleehan se usein vahinko viisaallekin; eikähän se nyt iso asia ollut, että sinäkin vähän kastuit."
"Eikö ollut! Tiedä, ett'et puhu tuolla lailla! Ja jos vaan vielä minua kastelet, niin."
"No, älähän ole milläsikään! Kyllä minä koetan varoa, ett'ei minun airostani enää räisky."
Mutta Laurin ja Kaisun välisen keskustelun loputtua, siirtyvät keskustelioilla pian ajatukset ja puheet taas toisiin asioihin. Ja vene sillä välin etenee etenemistään Peltolan rannasta, keikkuilee selän laineilla, pyrkien Mäntyvaaran rantaan päin.
Kalle soutaessaan näyttää hyvin tyytyväiseltä, siinä kun hänen sivullaan istuu punaposkinen, hymyhuulinen, iloinen tyttö, siinä kun hän saapi istua Mäntyvaaran Kaisun rinnalla. Jos hän milloin häneen katseensa luopi, saapi hän nähdä vaan iloisen, lempeän silmäilyn; eihän siis kummakaan, että olo Kaisun sivulla tuntuu hänestä niin miellyttävälle. Mielellään hän häntä katselee ja ajattelee, vaan sen ohessa hän ajatuksensa muuallekin kiidättää ja muistelee varsinkin matkansa päämäärää. Hänhän on menossa karhua vahtaamaan, ja arvelu siitä, saapiko hän vielä omin silmin nähdä metsän kuninkaan, antaa hänelle aihetta moniin ajatuksiin. Jos se tulisi haaskalle ja hän sitten ojentaisi kätensä sitä ampuakseen, kuinka hänellä silloin sydän sykähtäisi, kuinka menisi mieli hyväksi! Ja jos laukaus onnistuisi ja hän mesikämmenen kanssa Mäntyvaaraan palaisi, kuinka silloin talon väki riemastuisi siitä!