Kaisu erittäinkin siitä mahtaisi iloita, se kun jo oli iloinnut siitä, että hän tarjoutui vahtaajaksi.

Ja Kalle luopi nyt ystävällisen silmäilyn Kaisuun, joka iloisesti vastaan myhäilee. Hänestä tuntuu hyvin somalle katsella tämän veitikkamaista, vaan lempeää silmäilyä, tämän hymyileviä huulia, tämän punoittavia poskia. Siinä näyttää Kaisu hänen mielestään niin sorjalle ja somalle, niin iloiselle ja hyvän luontoiselle, jotta hänestä tuntuu, ett'ei hän ole semmoista tyttöä toista vielä nähnytkään. Tuntuu niin somalta, kummalliselta, oudolta, jott'ei hän ole oikein selvillä vielä itsekään siitä, mikä hänen tunteensa on niin kiihoksiin saanut. Onhan hän Kaisun parissa usein ennenkin ollut, mutta ei hän ole tuntenut ennen itseään niin lumotuksi kuin nyt. Hyvänä tyttönä hän oli aina Kaisua pitänyt, mutta varsinkin viime matkansa jälkeen Perttulikirkolla oli hän tuntenut itsessään tavallista enemmän mieltymystä häneen, oli ruvennut usein muistelemaan häntä. Ja tähän muistelemiseen oli antanut aihetta luulo, että Kaisulla kenties oli sulhanen. Hän oli alkanut aavistaa, että Kaisulla olisi tekeillä lemmen liitto erään toisen kanssa. Se oli vaan aavistus, kenties väärä — hyvä, jos niin olisikin, mutta voisihan olla mahdollista, että siinä yhtä hyvin saattoi olla perää. Kukapa se kenenkään sydämmen asiat tarkkaan tietää, ennenkuin ne ilmi tulevat!

Näissä mietteissään muistelee Kalle, mitä hän Perttulin aikana oli nähnyt. Perttuli-lauantaina hän astuskellessaan kentällä kauppamiehen talon likellä huomasi siellä Kaisun ja Honkavaaran Liisan, jotka käsitysten käyskentelivät, iloisessa sananvaihdossa keskenään. Hän lyöttäysi heidän seuraansa ja näki silloin, että Kaisulla oli uusi korea huivi. Kysyttyään, mistä tämä oli sen saanut, sai hän vastaukseksi, että se oli Kalliovaaran Heikin ostama. Kaisu oli nimittäin ennen ollut kahden kesken Heikin kanssa, joka oli vienyt hänen kauppapuotiin ja siellä valikoinut hänelle sen korean huivin, joka hänelle nyt oli. Silloin tuntui Kallea harmittavan, että Heikki oli kerennyt ennen häntä. Olisihan hänkin yhtä hyvin saattanut Kaisulle huivin ostaa, ja olisikin niin tehnyt, ell'ei Heikki olisi herennyt ennen. Siinä hän katseli tyttöjä ja palloili mielessään sitä, että Heikki oli ennättänyt tehdä Kaisulle sen palveluksen, jonka hän oli aikonut tehdä. Mitä hänen nyt tuli tehdä? No, Liisahan oli vielä saamatta; sitä ei ollut kukaan muistanut. Mitenhän olisi hänelle ostaa? Hän loi silmänsä Liisaan, ikäänkuin katsoakseen, kannattaisiko sille ostaa. Ja Liisa puolestaan silloin hymyillen häntä katseli, katseli lempeitä, kysyvillä silmillä ja näytti niin miellyttävälle, että hän päätti hänelle kyllä kannattavan jotakin ostaa. Mutta niin tuntui kuitenkin, että Kaisulle hän olisi mieluummin ostanut. Silloin hän kutsui molemmat tytöt kanssansa puotiin, jossa he katselivat puotitavaroita ja koettivat löytää kauniinta ja mukavinta; ja siellä hän osti Liisalle kauniin huivin, mutta ostipa hän Kaisullekin korean vyölinän. Sitten hän lähti heidän kanssaan kävelemään; ja molemmat tytöt olivat hyvin iloisia ja puheliaita ja näyttivät niin sieville ja somille, jott'ei koko kirkkoväen joukossa ollut semmoisia, varsinkaan Kaisun vertaista. Seurustelu heidän kanssaan tuntui hyvin mukavalle, mutta sitten yhtyi heihin Heikki, joka oli kyllä hyvin iloinen ja laski leikkiä ja nauratteli tyttöjä, vaan kuitenkin häntä tuntui harmittavan, että Heikki valtasi tyttöin mielet, puheli ja laski leikkiä erittäinkin Kaisun kanssa, jott'ei hänelle paljon suunvuoroa jäänytkään.

Näissä muistelmissa ollessaan Kalle taas luopi silmäilyn Kaisuun, ikäänkuin tämän silmistä lukeakseen, minkälaiset ajatukset Kaisussa liikkuu, minkälaisessa suhteessa tämä on Heikkiin. Mutta eipä näy olevan helppo päältäpäin katsoin lukea toisen ajatuksia. Kaisun kirkkaista, lempeistä silmistä ja hymyilevästä, vapaasta katseesta hän ei voi päättää, onko tämän suhde Heikkiin mikään erinomaisen hyvä. Melkeinpä voisi luulla, että, jos Kaisun mieliala kuvastuu hänen ulkomuodossaan, tällä vielä on sydän yhtä vapaa kuin katsekin. Jospa niin olisikin! Mutta puhuttiinhan jo kauan aikaa sitten, että Kaisun ja Heikin väli olisi hyvin hyvä, että heistä kyllä saattaisi pari tulla. Sitten kyllä ei ole kuulunut siitä mitään. Mutta hyvinpä näytti Kaisu Perttulina Heikin seurassa viihtyvän. Kenties hän on jo Heikin morsian. Voi, tämä ajatus tuntuu tekevän hänen murheelliseksi! Vaan miksi hänen siitä tarvitseisi surra? Onhan hänellä vielä sydän vapaa. Mutta kenties se ei olekaan. Kenties Kaisu sen on lumonnut. — Ei, kyllä hänen vielä pitää saada selko asiasta, hänen pitää saada tietää, minkälainen on Kaisun suhde Heikkiin. Tässä siitä ei sovi ruveta kyselemään. Se täytyy jättää vastaiseksi. Jos hän vahtuussa käydessään saisi metsän kuninkaan kaadetuksi, niin silloin hän varmaankin tunsi mielensä rohkeammaksi, silloin hän saisi monelta kunnioitusta osalleen, siis Kaisultakin — silloinhan sopisi hänen tiedustella Kaisun mielialaa, silloin hän tuntisi varmaan itsessään tarpeeksi rohkeutta lausua julki ajatuksensa.

Kallen näissä mietteissä ollessa istuu Kaisu hymyillen hänen vieressään ja soutaessaan lennättää ajatuksensa milloin minnekin; eivät ne ole niin syvällisiä kuin Kallella. Ne sattuvat hetkeksi yhteen, hetkeksi toiseen asiaan, samoin kuin hänen silmäinsä katsekin. Milloin ovat ne taantuvan Peltolan vainioin ja asukkaiden luona, milloin lainehtivassa järvessä, milloin Kallen ja muitten luona. Mukavalta tuntuu Kaisusta istuminen Kallen sivulla, semmoisen uljaan, reippaan, jopa pulskankin pojan sivulla. Eipä löydykään monta sen veroista nuorukaista. No, olihan se Heikkikin aika raitis poika, vieläpä luonnoltaan Kallea paljon iloisempi. Hyvin mukava hänellä oli ollut aina Heikin seurassa, se kun oli semmoinen sukkela leikin laskia, puhui ja valehteli milloin mitäkin. Meni se kuitenkin joskus ilveissään liian pitkälle, jotta häntä mieli suututtaa; vaan se ei koskaan pahakseen pannut, jos hän mitä sille sanoi; ja jos se jonkun tyhmyyden tekikin, niin se osasi aina jollain sukkeluudella kaikki pahat parantaa.

Vene on jo melkoisesti etennyt Peltolasta ja on nyt niin lähennyt Mäntyvaaran rantaa, että aallot eivät sitä enää niin keikuttelekaan, ranta kun täälläpäin on isosti suojana. Aallot käyvät yhä pienemmiksi, tuulen voima yhä vähemmäksi, souto keveämmäksi, kuta enempi vene rantaa likenee, eikä enää vettä roiskahtele veneeseen, joka nyt suuremmalla nopeudella kiitää eteenpäin. Loppumatkalla ei kauan viivytäkään. Pian ehditään tyyneelle rannalle, ja isäntä ohjaa veneen sen pitopaikkaan, kivien väliseen koloon, johon on telat laitetut venettä varten.

Vene, kun väki siitä on maalle astunut, vedetään teloille, ja sitten lähdetään taloon astumaan.

Mäntyvaarassa istutaan sitten vähän aikaa, syödään illallinen, keskustellaan ja tuumaillaan, enimmästi karhuasiasta, lausutaan arveluja karhun olopaikan suhteen ja mietitään, eikö sitä millään keinoin voida saada tapetuksi, sillä saapi sitä ihminen miettiä jos mitäkin keinoa sen hengiltä saamiseksi, ja se kuitenkin näyttää kaikki surmapaikat varovan. Sitten, ennen pimeää, lähtevät Kalle ja Lauri, pyssyt ja turkit muassaan, vahtuupaikalle, ja Kaisu sekä Tiina tulevat heille jälkien paluuttajiksi.

XVI.

Jälkien paluuttajain kotia tultua ei Mäntyvaarassa enää kau'an valvota. Naisilla kyllä tekisi mieli vähän aikaa vielä vahtaajia odottaa, varsinkin Kaisulla, joka, tietäen Kallen hyväksi pyssymieheksi, piankin uskoo vahtaajien kotia tulevan siinä tapauksessa jos karhu on haaskalle tullut, sillä sehän, kun lienee käydäkseen, käypi haaskalla tavallisesti jo iltayöstä. Mutta isäntä arvellen, ett'ei ensi yönä tapahdu kummempia kuin ennenkään ja jos tapahtuukin, niin saapihan siitä sitten tiedon, käskee väkensä mennä levolle, itse ensimmäisenä levollisin mielin nukkumaan lähtien. Toiset, vielä viimeisen kerran kuunneltuaan, eikö ala vahtaajia kuulua tuleviksi, ja kun niitä ei kuulu, kun ei kuulu ulkoa muuta ääntä kuin vanhain petäjäin huojumisesta syntyvä humina sekä tuulen suhina, käyvät vuoteillensa hekin, seuraten isännän esimerkkiä; ja pian vaipuvat kaikki sikeään uneen.