Hänen odottaessaan aurinko vilahtaa esiin pilvien alta läntisellä taivaan rannalla ja kauniisti välkkyilee sen loiste kuusten oksain lomista. Mutta pian se katoaa puitten välistä näkyvien korkeiden ja kaukaisten vaarojen taakse sekä jättää jälkeensä taivaan rannalle kauniin, punervan hohteen.
Lepoon vaipuu luonto. Metsän lintusten viserrykset lakkaavat. Tuuli, joka hiljalleen on puhaltanut ja heilutellut puitten latvoja, laimenee vähitellen. Sen humina lakkaa ja suorina seisovat nyt kuuset, yhtään oksaa liikuttamatta. Metsästä ei kuulu mitään liikettä, ei yhdenkään elävän ääntä. Sääskistäkään ei ole nyt haittaa niinkuin kesällä.
Yksinään synkän ja aution metsän keskellä, kaukana kaikista ihmisasunnoista istuu Kalle korkealla puussa ja odottaa, eikö rupea karhu tulemaan. Jännitetyin tuntein hän odottaa, ajatellen mielessään, että, jos hän saapi nähdäkseen metsän pedon, hän ei päästäkään sitä käsistään, vaan hän ampuu sitä korvalliseen, eikä silloin kyllä käsi vapise, eikä pyssy petä, kun ei liene ihan pilkko pimeä. Se jotakin olisi, miettii hän, nähdä metsän kuninkaan tuossa ihan edessään ja ihmetellä sen voimakkaita käpäliä, sen hyvää turkkia, sen pörhöistä päätä ja vilkkaasti kiiluvia silmiä. Se olisi näky, joka ei joka päivä ole nähtävä; se olisi näky, jota ei jokainen kuolevainen koskaan elämässään näekään. Ja entä sitten, kun hän tähtäisi pyssynsä petoa kohti ja ampuisi! Se joltakin tuntuisi. Siinä kyllä sydän tavallista enemmän sykähtäisi, ei kuitenkaan pelosta, vaan hyvästä mielestä. Se olisi hetki semmoinen, jota kyllä kannattaisi monesti jälestäpäinkin muistella. Ja ampuminen tietenkin onnistuisi. Ei hän uskokaan, ett'ei se onnistuisi, kun ei vaan hyvin pimeä sattuisi. Kun hän korvan juuren laskettaisi niin eipä mahtaisi peto enää nousta. Ja kun hän sitten näkisi metsän kuninkaan hengetönnä edessään, niin kyllä silloin mahtaisi mieli hyvin hyvälle tuntua. Silloin hän tuntisi oikean miehen työn tehneensä. Siinähän olisi metsän voimakkain, mahtavin elävä saanut surmansa hänen kädestään. Semmoista tekoa kylän kesken tietenkin urotyöksi mainittaisiin. Semmoisen teon johdosta tietenkin Mäntyvaarassa nousisi ilo ja riemu semmoinen, jotta semmoista ei ole ennen nähty, ei kuultu. Tosinhan ei isäntä mahtaisi häntä siitä suuresti kehua, eikä hänen ansiokseen pedon kaatumista mainita; sanoisi kenties vaan: "se oli niin sallittu." Mutta samapa se! Hyvillään tämä kuitenkin olisi. Ja muori se vasta hyvillään olisi ja muut naiset. Silloinpa mahtaisi Kaisu katsella häntä toisenlaisilla silmillä kuin nyt. Silloinpa Kaisun, jos koskaan, täytyisi ihmetellä häntä ja hetkeksi unehuttaa Heikki.
Kalle ajatuksissaan Kaisun luokse ehdittyään muistelee tätä taas mieltymyksellä semmoisella kuin Mäntyvaaraan tullessaankin ja Kaisun sivulla soutaessaan. Kannattaakin muistella semmoista tyttöä, sen teräviä, vilkkaita silmiä, sen punoittavia poskia, sen hymyileviä huulia, sen lempeää katsetta, sen hyväntahtoista luontoa, sen hellää sydäntä. Onhan tosin Honkavaaran Liisakin miellyttävä tyttö, mutta parempi on kuitenkin Kaisu. Kunhan se vaan ei olisi rakastunut Heikkiin! Se olisi paha asia. Välistä on näyttänyt siltä, että hänen pelkonsa olisi toteentunut, välistä taas aivan toisin. Ja se asia on semmoinen, ett'ei se arveluilla selveä; se ei selveä ennenkuin hän Kaisulta itseltään siitä selkoa vaatii. Ja selko siitä on saatava. Muuten hänen tunteensa eivät rauhoitu; ja epätiedossa olo tuntuu kovin vaikealta. Ja jos hän Kaisulta saapi semmoisen vastauksen, että tämä myöntää sydämmensä olevan vapaan Heikin ja kaikkein muittenkin suhteen, silloin hän ei voi olla hänelle tunnustamatta tunnetta, joka hänen sydämmessään kytee, että hän rakastaa häntä.
Kalle näissä mietteissä päättää ennen pitkää tehdä lopun epätiedostaan. Hän odottaa vaan sopivaa tilaisuutta. Jos hänen vahtuunsa onnistuisi niin hyvin, että hän saisi metsän kuninkaan kaadetuksi, silloin hän varmaankin rakastettunsa kotona tekisi selvän asiastaan. Siinä tilaisuudessa, kun kaikkein Mäntyvaaralaisten mieli ja kunnioitus olisi kääntynyt häntä kohtaan ja he tietäisivät hänen miehen työn tehneen, eivät isäntä ja emäntä mahtaisi kieltää häneltä tyttöään, vaan mielelläänkin suostuisivat hänen esitykseensä; siinä tilaisuudessa varmaankin Kaisu, ihastuneena hänen urotyöstään, uskaltaisi häpeämättä vastaanottaa hänen tarjouksensa ja tunnustaa hänelle rakkauttaan, jos vaan hänellä sitä on häntä kohtaan. Ja jos näin tapahtuisi, että hän voittaisi Kaisun sydämmen, silloinhan hän olisi toivonsa perillä. Silloin olisi onni ylimmällään. Silloin tulisi tapahtumaan se harvinainen kohtaus, että ratulat ja mesikämmenen peijaat sattuisivat samalle kertaa. — Mutta vaikkapa jäisikin metsän kuningas saamatta ja mesikämmenen peijaat pitämättä, niin hän kuitenkin piakkoin esittää tunteensa Kaisulle ja koettaa voittaa hänen sydämmensä. Ja jos se onnistuu, silloinhan hän voi kehua suurimman toivonsa toteentuneen. Se voitto olisi hänelle suurempiarvoinen kuin yhden karhun kaataminen.
Paitsi sisälliset tunteet ja halut ovat myöskin taloudelliset asianhaarat syynä siihen, että Kalle toden teolla on ruvennut naimista ajattelemaan. Äitinsä, joka jo alkaa vanhaksi käydä eikä enää hyvin jaksa hoitaa taloutta niin isossa talossa kuin Peltolassa, on ilmoittanut toivonsa olevan saada miniä taloon. Senkin vuoksi jo pitäisi hänen vaimo itselleen valikoida. Ja isänsä on piakkoin isännyyden hänelle jättävä. Mutta eihän oikein käy laatuun olla isäntänä ilman emäntää. Ja kuka paremmin sopii emännän sijalle kuin Kaisu! Sehän on hyvin kätevä, toimekas ja uuttera sekä sen lisäksi lempeäluontoinen ja hyväsydämminen. Siitä epäilemättä tulisi kunnon emäntä ja hyvä vaimo. Mutta jos se ei suostuisikaan häneen? Täytyisikö hänen silloin muualta emäntä itselleen ottaa? Täytyisikö hänen kenties turvauta Liisaan? Ja olisiko siitä hänelle vaimoksi ja Peltolaan emännäksi? No, kyllähän siitä hyvä vaimo saattaisi tulla, ystävällinen ja hyvänluontoinen; vaan tuskin mahtaisi se ison talon emäntänä saattaa olla tarpeeksi toimekas. Ja saattaisiko hän sitä ruveta rakastamaan? — Ei. — Kyllä hänen täytyy Kaisun suostumus saada; eikähän Kaisulla olisi katumista, jos häneen suostuisikin. Pääsisi silloin hyvään taloon emännäksi.
Näissä mietteissään keskeytyy Kalle, kun samalla metsästä kuuluu pieni risahdus, niinkuin joku risu olisi poikki mennyt. Äänen kuultuaan hän vähän säpsähtää ja rupeaa miettimään, mikä sen mahtoi synnyttää. Jopa vähän ajan perästä kuuluu taas pieni ritinä. Varmaankin metsän elävä mahtaa olla liikkeessä.
On jo hämärä; ei kuitenkaan niin pimeä, että se estäisi läheisiä esineitä näkymästä.
Jännitetyin mielin Kalle odottaa, kuuntelee ja katselee, näkyykö mitään tulevaksi. Kuluu muutamia silmänräpäyksiä, mitään näkymättä, kuulumatta — synkkä äänettömyys, kuolon hiljaisuus kaikkialla — kunnes vihdoin sivulta päin, vasemmalta puolen sitä puuta, jossa Kalle istuu, kahden kuusen välisestä aukosta tulee näkyviin ison villakoiran kokoinen, vankkajäseninen, musta eläin, joka hyvin hitaasti ja varovaisesti tuloa tekee. Pian Kalle tuntee sen karhuksi.
Siinä nyt Kalle ensi kerran elämässään saapi omin silmin nähdä metsän viisaimman, väkevimmän elävän, josta hän usein oli kuullut puhuttavan ja joka metsän kuninkaaksi mainittiin. Siinä hän katselee sen tuloa sykkivin sydämmin, ja hän tuntee nyt, kuinka veri lämpimästi hänen suonissaan virtailee. Niin on tämä näky saanut hänen tunteensa kiihoksiin, tämä verraton, harvinainen tapaus ja lähenemäisillään oleva onnen kohtaus. Käsin pyssystään kiinni pitäen, sykkivin sydämmin hän tarkasti seuraa silmillään ja korvillaan karhun hitaita ja varovaisia liikkeitä, ja kauan hän saa odottaa, ennenkuin se monen varovaisen askeleen, monen seisahtumisen ja epäilyksen jälkeen vihdoin ehtii niin lähelle haaskaa, että on jo sopiva tilaisuus ampua.