Kalle silloin ojentaa pyssynsä sitä kohti, ampuakseen. Mutta ensimmältä hänellä käsi hiukan vavahtaa, pyssy hiukan tärähtää; ja hän päättää sen vuoksi sopivimmaksi odottaa siihen asti, että karhu käypi käsiksi haaskaan. Vähän aikaa seisottuaan, katseltuaan ja kuunneltuaan, metsän peto viimein astuukin suoraan haaskalle, syytää sukkelaan sammaleita syrjälle ja rupeaa rohkeasti haisevaa lehmän raatoa syömään.
Kalle näkee nyt ratkaisevan hetken tulleen. "Nyt, jos koskaan", miettii hän, "pitää minun ampua. Nyt, jos koskaan, on karhu kaatuva. Jos ei ampuminen nyt onnistu, ei se sitten onnistukaan."
Hän tähtäilee, koettaa olla vakavana ja koettaa saada käsiään vakaantumaan.
Pyssy pamahtaa.
Karhu, paraassa syöntihommassaan, mitään vaaraa aavistamatta, heti pyssyn lau'ettua, nousee raivostuneena kahdelle jalalle, ja noustessaan se vihan vimmassa etukäpälillään riuhtasee koko raskaan lehmän raadon semmoisenaan maasta ylös; — vaan tämän voimansa näytteen tehtyään se kaatuu, vaipuu verisenä maahan ja jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan.
Korvalliseen sattunut pyssyn luoti on vaikutuksensa tehnyt.
Riemullisin mielin, ilosta sykkivin sydämmin, astuu Kalle alas puusta siihen paikkaan, johon karhu on kaatunut; ja varmasti vakuuttuaksensa siitä, ett'ei siinä enää henkeä ole, koettelee hän käsin sitä, tunnustelee sen vahvoja jäseniä. Mutta se ei enää nouse paikaltaan. Se ei enää liikuta jäseniään, se ei kohota kämmeniään, joissa äsken vielä oli niin ääretön voima; se ei pyörittele nyt päätään, ei vilkuta silmiään, joissa vastikään vielä oli niin kirkas loiste. Liikkumatonna, verissä päin se nyt makaa verestä punaisella mättäiköllä vast'ikään käsistään heittämänsä lehmän raadon vieressä.
Niin on siis surmansa saanut se elävä, joka ihmisten karjoille jo oli sanomattomat vahingot tehnyt, erinomattainkin Mäntyvaaran karjalle. Niin on siis henkensä heittänyt metsän kuningas, joka eläessään oli ennättänyt hengen ottaa sangen monelta lehmältä ja lampaalta. Siinä on nyt kuolleena mesikämmen, jonka kaatumista moni oli jo kauan toivonut ja jota väijyäkseen ja hengiltä ottaakseen sen jälkeen kuin se oli Mäntyvaaralla tuhotyönsä tehnyt ensin Iikka isäntä ja Lauri sekä sitten Kalle olivat monet yöt valvoneet. Sopiva tilaisuus sen ampuakseen oli tarjoutunut ensimmäisille vahtaajille jo kahdestikin, jolloin olivat sen nähneet, mutta kummallakaan kerralla eivät olleet heidän tuumansa onnistuneet. Nyt vihdoin on vahtuu onnistunut, nyt vihdoin on metsän kuningas kaadettu. Ja Kalle on tämän miehen työn tehnyt, ihan yksinään. Onhan se tekoa se!
Vähän aikaa katseltuaan ja ihmeteltyään ammuttua otustaan, lähtee Kalle iltayön hämärässä riemullisin tuntein ja kiirein askelin Mäntyvaaraa kohti astumaan, siellä nostaakseen riemua sen tärkeän tapauksen johdosta, joka hänellä nyt on ilmoitettavana, ja siellä kenties lisätäkseen omaa ja toistenkin iloa erään muunkin asian johdosta, jonka tapahtumiseksi hän nyt luulee sopivan tilaisuuden tarjoutuneen.