Muutaman kirkkaan talvisen päivän iltapuolella, kun taivas on valaistu lukemattomien tuikkivien tähtien ja kauniisti leimahtelevain revontulten loisteella, on muutoin hiljaisessa Peltolan talossa tavallista vilkkaampi liike. Kartanolla, joka tavallisesti on tyhjä, näkyy nyt paljottain hevosia ja rekejä, ja jokaisen hevosen kaulassa helisee monittain tiukuja. Silloin tällöin ilmaantuu pihalle joku mies katselemaan, että hevosilla on syömistä. Asuinrakennuksen akkunoista loistaa tavallista kirkkaampi valo, näyttäen, että joku juhlatilaisuus nyt on Peltolassa. Usein avataan pirtistä porstuaan vievä ovi ja silloin kuuluu sisältä ulos asti ilon ääniä, hyminää ja sorinaa, joka syntyy paljossa väkijoukossa.
Sattuupa oven avautuessa nuori mies, mustiin vaatteisiin puettuna, tulemaan porstuaan lämpimissään. Hän seisahtaa hetkeksi porstuan ulko-oven viereen jähdyttelemään itseään, raitista ilmaa hengittämään. Siinä seisoessaan hän silmäilee taivaalle, katsellen, kuinka kirkkaasti tähdet loistavat, mutta erittäinkin ihmetellen leimuavia revontulia, jotka, ikäänkuin lainehtiva tulimeri, milloin välkkyvät kirkkaammin, milloin himmeämmin, välistä näyttävät sammuvan, mutta sitten taas montaa vertaa kirkkaampina ikäänkuin syttyvät uudelleen. Tämä nuori mies, joka tällä kertaa taivaan tulia ihailee, on uljasvartaloinen, jotenkin kookas, harteva, kasvoiltaan vakavan, mutta kauniin ja lempeän näköinen mies. Hän ei ole kukaan muu kuin Peltolan Kalle.
Kallen seisoessa ilmaantuu pian hänen viereensä sisarensa Elsa, joka sievästi ja sorjasti puettuna, nuoren tytön iloisella mielellä, kevein askelin lähenee veljeään ja sanoo hänelle:
"No, Kalle! Mitä täällä niin miettiväisenä katselet?"
"Enpähän niin erityistä", vastaa Kalle, vienosti hymyillen. "Silmäilen noita revontulia, kuinka ne tänä päivänä niin erinomaisen kirkkaasti palavat."
"Kylläpä tosiaan kirkkaasti palavat; vissiin sinun kunniaksesi."
Samalla ilmaantuu puhelevain viereen Mäntyvaaran Lauri ja lausuu heille vakaisesti:
"Revontuliako täällä katsellaan?"
"Ka, niitähän tässä silmäillään", vastaa Kalle.
"Kylläpä onkin niissä katsomista. Eivätpä pala monesti noin kirkkaasti…. Mutta lähtekäähän nyt tanssimaan! Sinua jo, Kalle, kaivattiin."