"Minulla on nälkä", sanoo Lauri. "Pata pitää heti tulelle panna."
"Kelläpä tässä ei nälkä olisi!" lausuu Tiina.
"Älkäähän hätäilkö," puuttuu puheeseen Kaisu. "Minä rupean tulta laittamaan. Menkää te muut muikkuja puhkaisemaan, että saataisiin mitä pataan panna!"
"Kyllähän mennään, kun keretään", sanoo Antti.
Sitten panee Kaisu tulen takkaan ja padan tulelle ja vettä pataan. Sillä välin toiset menevät porstuaan, puistavat kalat kontoista kylmällä hetevedellä täytettyyn astiaan ja rupeavat miehissä muikkuja puhkomaan. Kun on puhkaistu keittokalat, käypi Kaisu ne noutamassa ja heittää pataan. Kun keitto on valmis, nostaa hän padan tulelta ja panee tuoreen muikkukeiton puukuppiin, jonka hän asettaa pöydälle ja kaataa sinne myös kuorimatonta maitoa. Niin rupeaa sitten koko talon väki illalliselle. Näin hyvää ateriaa he eivät monasti saakaan ja sen vuoksi on muikuilla hyvä menekki. Puuttuu leipä kyllä pöydällä, vaan eipä sitä nyt tarvitakaan. Viimeiset leipävarat ovat säästettävät Oulumatkaa varten.
Iltanen kun on syöty, korjaa Kaisu ruuan jäännökset pöydältä ja sitten lähdetään taas muikkuja puhkomaan ja pieni Junnukin on muitten muassa. Kun työ on lopetettu, lähtevät kaikki levolle, isäntä eukkoineen tupaan ja toiset pirttiin. Sinne paiskauvat he olkien päälle ja vaipuvat pian sikeään uneen. Sitten ei kuulu pirtissä muuta ääntä kuin nukkuvien raskaat kuorsaukset, ja talon vanha seinäkello, jonka numerotaulu on aivan mustunut, naksuttaapi nyt yksitoikkoisesti, hitaasti vaan kuuluvasti, ja raskaat kivipainot soluvat solumistaan alemmaksi kellon naksuttaessa. Aurinko juuri laskeupi, vaan jättää jälille kauniin ruskon, joka pohjoisella taivaan rannalla hohtaa läpi lyhyen ja kirkkaan kesäyön.
II.
Seuraavan päivän aamupuolella auringon kauniisti loistaessa itäkoillisessa, kun Mäntyvaaran asukkaista muut sattuvat olemaan työssä poissa kotoaan, on Kaisu yksinään lasten kanssa kotona.
Hänestä tuntuu kummallisen hiljaiselle tänään, vaikka iloinen lapsilauma on hänen ympärillään. Vaan poissahan ovatkin nyt isä, äiti, veljet ja kälyt, joitten seurassa aika aina hauskasti kuluu, siinä kun kyllä tulee puhelua ja väittelyä; ja onpa usein hauska heidän kanssaan leikkiäkin laskea.
Kaisu koettaa kuitenkin olla iloisella mielellä ja hakee huvitusta lasten seurasta, katsellen ja kuunnellen heidän toimiaan ja mietteitään, heidän itkuaan ja nauruaan. Mutta eipä sitenkään ota aika oikein hauskasti kuluakseen. Sen vuoksi hän ajan kuluksi rupeaa pienokaisille kertomaan satuja, joista sekä kuunteliat että hän vähitellen elähtyvät; vaan myöskin hän siinä sivussa itsekseen hyrräilee lemmen lauluja, laulelee milloin tytöstä, joka turhaan odottelee itselleen sulhasta, milloin immestä, joka itkee pettynyttä rakkautensa toivoa, milloin neidosta, joka jossain järven tai meren rannalla kyynelsilmin katselee kultansa lähtöä.