"No, eivätkö muut olekaan kotosalla?"
"Eiväthän ne ole tällä kertaa. — Mutta odotahan nyt! Minä käyn sinulle jotain syötävätä hakemassa."
Kauan ei Kaisu viivy toimissaan. Pitkittä arveluitta hän tuopi pöydälle, mitä talolla on tarjottavaa, viiliä, suolamuikkuja, voita ja leipää — vaikka vähänähän ovat talossa leipävarat.
"Rupeahan ruualle!" käskee hän Kallea.
Kalle kiittelee ja ihmetellen Kaisun sukkeluutta käypi hän hyvällä ruokahalulla pöytään istumaan ja ylistääpi Kaisua sanoen:
"Kylläpä sinä näyt olevan toimekas tyttö! En olisi sinua noin näppäräksi uskonut."
Kaisu hymyilee vaan ja istuu penkille pöydän lähelle Kallelle seuraa pitämään.
Molemmat nuoret ovat hyvillään toisiaan tavattuaan. Ihmetellen katselee Kaisu Kallen vankkaa vartaloa, rehellisyyttä osoittavia kasvojen juonteita ja vakavia, lempeitä silmäyksiä; ja Kalle taas, hyvällä maulla syöden Kaisun tuomaa ruokaa, kuuntelee mielihyvällä hänen vilkasta puhettaan.
"Tiedätkö Kalle!" sanoo Kaisu hymyillen. "Minä olen oikein mielissäni, että tulit tänne."
"Niinhän tuota äsken sanoit", vastaa Kalle tyyneesti.