Mäntyvaaran miehet astuvat äänettöminä, aina yhtä tasaisessa kulussa, tietä pitkin Mäntyvaaraa alaspäin, ja heidän jälissään käyskentelee Kaisu milloin hitaammin, milloin nopeammin, kuunnellen siellä täällä metsässä visertelevien lintusten laulusäveleitä ja joskus itsekin jotain laulukappaletta hyrräillen. Kuta alemmas nuottamiehet laskeutuvat, sitä tihjemmäksi tulee metsä, joka lopulta muuttuu vahvaksi kuusikoksi. Kun he tulevat suon laidalle, on siellä molemmin puolin tietä, mutta etenkin vasemmalla puolella, korkea, tiheä ja synkkä kuusimetsä, joka ulottuu kauas suon laitaa pitkin.
"Tuossa olisi metsän kuninkaalla hyvä olopaikka", sanoo isäntä tiheikköön viitaten. "Kun se vaan sattuisi näille seuduille tulemaan."
"Niinpä kyllä", myöntää Lauri. "Vaan se toki on hyvä, ettei sitä vuosikymmeniin ole kuulunut näillä seuduilla."
"Eihän sitä ole kuulunut", lausuu Antti, "vaan saattaisihan sattua, että se joskus tännekin tulee, kun se lähikylissäkin kuuluu useammin näyttäytyvän kuin ennen."
"Kunpahan tulisikin!" toivottelee Kaisu.
"Miksikä sen tulla pitäisi?" kyselee isäntä.
"No, olisihan somaa joskus saada karhun lihaa maistella."
"Kuuleppa kummaa! Luuletko sinä, että sen vuoksi metsän pedon lihaa saat, jos peto maille tulee?"
"No, eihän sitä mikään estäne saamasta, jos joku teistä ampuu pedon sen näille seuduille tultua."
"Sinä siis luulet, että siltä on yhtä helppo henki ottaa kuin esimerkiksi linnulta?"