"No, olisiko liikaa, jos lapsi saisi rauhassa vuoteellaan kuolla, ett'ei sen tarvitseisi noin tulla paljastetuksi?" sanoo Kaisu, kun Anni nostaa sairaan entiseltä vuoteelta ja laskee sen melkein alastomana lattialle olkien päälle.
"No, hyvänen aika", kiirehtii Tiina sanomaan. "Niinhän pitää tehdä, ett'ei kalma tarttuisi."
"Niinhän sitä muuallakin tehdään", puuttuu puheeseen emäntä, "kun joku kuolee; sillä jos sairas saapi vuoteessa kuolla, niin siitähän sanotaan kalman tarttuvan."
"Ei kaikki niin sano", väittää Kaisu, "On niitä semmoisiakin, jotka eivät usko kalman tarttuvan. — Rokko kyllä saattaa tarttua vuoteesta, jossa sairas on maannut, vaikk'ei se olisikaan siinä kuollut."
Mutta sairaan, joka lattialla makaa, ei tarvitse kauan enää kurjuuttaan nähdä. Muutaman silmänräpäyksen ajan kuluttua pieni Antti ei enää hengitäkään; henki on paennut ruumiista ja vapauttanut sen kaikesta, kurjuudesta.
Antti vainajan omaiset istuvat nyt vähän aikaa äänettöminä ja sillä aikaa ei tässä hiljaisessa seurassa kuulu muuta ääntä kuin vanhan seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Verkalleen, aina yhtä kuuluvasti. yhtä tasaisesti naksuttaa kello, ja niin se on tehnyt jo monet vuodet lakkaamatta, eikä heitä se käyntiään.
Kaisusta tuntuu oudolta, kun hän ajattelee, että muutamia viikkoja sitten pieni Antti vielä iloisena ja terveenä leikitsi muitten lasten kanssa ja oli aika näppäränä, vaan nyt on hän poissa eläväin joukosta; ja Kaisu pyhkäisee pois kyyneleet, jotka olivat ilmauneet hänen silmiinsä. Vesissä silmin istuu Anni miettiväisenä, vaan rauhoittuu pian, vakuutettuna, ett'ei Antin kuolema ollutkaan paha asia.
"Tämä on sallittu", ottaa puheeksi isäntä hetken äänettömyyden perästä.
"Antin kuolema, on sallittu. Siihen me emme voi mitään."
"Sallittuhan se on", lausuu emäntä. "Ja sehän on hyvä asia, että pikku
Antti kutsuttiin pois kurjuudesta ja vaivoista."
"Niin tosiaan", sanoo Anni. "Se oli Jumalan siunaus, Jumala oli hyväksi nähnyt, että Antille oli parempi päästä pois kuin jäädä elämään."