"Hyvä on kaikki niinkuin on", arvelee Tiina. "Ei ole ollenkaan syytä murehtia Antin kuolemasta. Se oli jo ennakolta määrätty — ja onneksi se oli. — Voi! Surkean näköinen on jo Elsa. Parempi olisi hänellekin pois päästä parempaan elämään. Vaan tottapahan Jumala tietää, mitä Hän sille tekee!"
Lapset, kuollutta katsellessaan, kuuntelevat tarkkaan, mitä vanhemmat puhelevat, ja luovat heihin silloin tällöin tutkivan silmäilyn.
"Antti on kuollut", lausuu Junnu.
"Se on mennyt taivaaseen", sanoo pikku Anni.
"Sinne minäkin pääsen, kun kuolen", arvelee Heikki.
Mutta ruumis viedään pois pirtistä. Puut takassa ovat jo hiilokselle palaneet ja pata on nostettu tulelta ja pöydälle on jo iltanen pantu. Mäntyvaaralaiset rupevat ruu'alle ja syövät, mitä on tarjona, kalavelliä ja muikkuja — leipäähän ei saada ennenkuin Oulumiehet palaavat —.
Iltanen kun on syöty ja ruu'an jäännökset pöydältä korjatut, istahtaa taas Mäntyvaaran väki lavitsoilleen ja isäntä vetelee savuja lyhytvartisesta piipustaan. Niin syntyy hetkisen sanan vaihtelu, puhellaan liikkeessä olevan rokkotaudin johdosta, muistellaan entisiä aikoja ja elämän vaiheita, muistellaan kuinka ennenkin rutto on ollut liikkeessä ja kuinka paljon ihmisiä se on manalle vienyt, ja johtuvat sitten kukin ajattelemaan, että milloinkahan se heilläkin vuoro elämästä eritä.
Ilta kuluu lopulleen ja Mäntyvaaran asukkaat hankkiutuvat levolle mennäkseen. Mutta isäntä silmäelee vielä ulos, katsoakseen ilmaa.
"Vielä on tuuli samalla sijalla", sanoo hän. "Se ei ole kääntynyt siitä asti kuin Oulumiehet menivät. Kyllä niillä nyt on, meidän miehillämme, hidas paluumatka, kun vastatuulta saavat kiskoa, eivätkä ole saaneet edes tyyneessä soutaa. Kyllä he Oulujärvellä ovat saaneet säätä pitää."
"No, on kai ne säätä pitäneet", arvelee emäntä. "Muuten ne jo alkasivatkin täällä olla."