"Kumma ett'ei sitä koskaan hengiltä saada."
"Eipä ole kuulunut moneen vuoteen, että tämän kunnan rajojen sisällä olisi metsää tapettu. Mutta se onkin se otus niin viisas, että se usein talveksi pakenee Venäjän puolelle."
"Lieneeköhän pelon syytä, että metsä tänne tulee?" kysyy emäntä.
"Tuskinpa", arvelee isäntä. "Eipä sitä ole ennenkään kuulunut näillä seuduilla ja kaukana se nytkin on. Sillä on paljon avarammat metsät muualla liikkua kuin täällä. Eiköhän tuo mahtane siellä pysyäkin!"
"Kyllähän se ei kauan yhdessä kohti pysy", sanoo Lauri. "Se kiitää kuin salama yhdestä paikasta toiseen, milloin se vaan sille mielelle sattuu; ja on taas toisinaan pitkät ajat yksillä seuduilla, varsinkin kun se saapi jossain jylhässä korvessa rauhassa mellastella. Mutta sydänmaissahan se asuskelee, suurissa ja tiheissä metsissä, ja niitä se kyllä löytää muualta enemmän kuin täältä, niin että ei mahtane olla pelättävä, että se tänne tulee."
"Eipä tiedä, milloinka se on täällä", puuttuu keskusteluun Kaisu. "Kyllä se täältäkin tarpeeksi sydänmaata löytäisi, missä sillä olisi hyvä piileskellä ja karjaa väijyä. Minusta meidän pitäisi olla varuillamme, eikä karjaa paimenetta metsään laskea."
"Eihän nyt vielä ole vaara lähelläkään", sanoo isäntä.
"Saattaa olla hyvinkin lähellä", arvelee Kaisu. "Kyllä olisi hyvä varmuuden vuoksi pitää paimenta karjalle."
"Kiire aikapa nyt on. Leikkuuseen tarvitaan väki kaikki. Me miehet emme kyllä jouda, eivätkä vaimonpuoletkaan varsin. Ja mitäpä voisivat vaimoset tehdä vaaran uhatessa!"
"No, menisivät ne kuitenkin parempain puutteessa. Voisivathan ne huutamalla metsän petoa säikytellä."