Päivä alkaa nyt vähäsen kajastaa, ja isäntä ja Lauri lähtevät nyt, huonosti onnistuneen yövahtuunsa perästä, aamuhämärässä Mäntyvaaraan astumaan.
X.
Aamulla nukkuvat Mäntyvaaran miehet tavallista pitempään, he kun ovat koko yön valvoneet, ja sillä aikaa ovat Anni ja Tiina lypsyllä. Mutta vähemmin karttuu nyt maitoa kuin ennen, sillä paraimmat lypsylehmäthän on karhu kaatanut ja jälillä olevat lypsävät huonommin kuin ennen, ne kun ovat metsän tuloa säikähtäneet eivätkä sen vuoksi uskalla kulkea paremmilla laiduinpaikoilla.
Kun oli ollut puhe, että joku vaimosista lähtisi karjalle paimeneksi, niin oli syntynyt keskustelu siitä, kuka se lähtee, mutta kun Anni ja Tiina olivat sanoneet pelkäävänsä, että mörkö paimenen hävittää, niin oli Kaisu lausunut, jotta hän ei pelkää ja hän kyllä uskaltaa lähteä, eikä möröstä välitä.
Kun siis lehmät ovat lypsetyt, lähtee Kaisu, eväskontti selässään, karjan muassa metsään. Karjan polkua hän lähtee astumaan ja karja pysyy koossa hänen ympärillään, ei yritäkään erota hänestä, sillä niin se seuraa häntä kuin suojeliata ainakin. Se näyttää tietävän, että sillä on vaarallinen vihollinen metsässä. Sen vuoksi se nyt ei etsi ruohokkopaikkoja, ei pyri etäisemmille ruokaseuduille, vaan seuraa paimenta minne tämä menee. Mutta sitä suuntaa, missäpäin Kellokkaan ja Halunan raadot makaavat, se välttää ja rupeaa ammoilemaan, kun paimen sinnepäin sattuu kääntymään. Kaisu rientää iloisena karjan seurassa ja usein hän aikansa huviksi kajahuttaa ilmoille laulun ja silloin metsä kai'ullaan vastaa hänen laulusäkeihinsä. Milloin istahtaa hän pehmeälle mättäälle tai sileälle kivelle levähtämään, kun karja on sattunut löytämään ruohokkopaikan, milloin hän taas rientää kanervaisia kankaita ja hakee tiensä mäntymetsän kautta, missä ei näy heinän korttakaan. Kun hän metsässä kulkiessaan sattuu syrjään karjan näkyvistä, silloin rupeaa karja kovasti mylvimään, ammoilee surkeasti, ikäänkuin suurikin hätä olisi tarjona, mutta kun Kaisun lauluääni kajahtaa, silloin karja taas lähtee hänen luokseen rientämään ja vasikat oikein ilosta hyppelevät. Kilajaa nyt entinen Kellokkaan vaskikello toisen lehmän, Kirjon, kaulassa, kilajaa, kun Kirjo laukata vilistää Kaisun lähelle, ja rämisee läppä, lyöpi tiheään vasten laitoja, ja tiheään lenkkasee kello puolelta toiseen. Niin kuuluu metsässä monenlaisia ääniä: tuulen hiljainen humina korkeiden kuusten ja petäjäin latvoissa, Kaisun heleästi kaikuva laulu, kellojen kilinä, lehmäin ja vasikkain ammonta ja härän karhea mylvinä. Mutta ei mikään häiritse paimenen ja karjan kulkua; ei kuulu metsän pedon ääntä samoin kuin ei ihmisääntäkään muuta kuin Kaisun laulua. Metsän kuningas ei näytä itseään, ei hätyytä karjaa, vaan makaa jossain piilopaikassa, jossain mättään kolossa kuusen oksain peitossa.
Lämpimiinsä asti astuu Kaisu karjaa paimentaessaan ja hänen punoittavat poskensa rupeavat tavallista enemmin hohtamaan, mutta metsälle ne nyt saavat hohtaa, taivaalle punoittaa, sillä ei kukaan ole niitä ihmettelemässä. Vihdoin Kaisu, koko päivän oltuaan paimenessa, illan tultua paimentaa karjan kotiin tarhalle, missä se pian pääsee suittusavun ääreen märehtimään ja Anni sekä Tiina tulevat lehmiä lypsämään.
Ennen Kaisun kotiatuloa, ovat isäntä ja Lauri koteutuneet, he kun ovat olleet talaitten teossa. Kummankin haaskan lähelle ovat he läheisiin kuusiin istumasijat laittaneet, jotta siellä voisivat karhua väijyä.
Mäntyvaaran isäntä kuvaellen mielessään, kuinka kunniakas teko olisi saada metsän kuningas kaadetuksi, on päättänyt, että ainakin monioita öitä on vahtuussa kulkeminen ja odottaminen, eikö sattuisi mörkö vielä jommallekummalle haaskalle tulemaan. Vastakohtana sille vahingolle, jonka karhu on talolle tuottanut, ovat kaikki Mäntyvaaralaiset elähtyneet toivosta saada kenties vielä mesikämmenen peijaita pitää, ja sen vuoksi kaikki vaan ajattelevat, kuinka olisi hyvä asia, jos sattuisi karhu kaatumaan.
Mutta kun isäntä ja Lauri seuraavaksi yöksi vahtuuseen lähtevät, ajattelevat he kuitenkin ett'ei mahtane mörkö sinä yönä näyttäytyä, se kun oli viime yönä käynyt, ja luultavasti on se pahastunut päivällisestä paukkeesta, sillä syntyihän sitä vähän möykettä, kun talaita tehtiin. No, eihän kuitenkaan ennakolta voida tietää, mitä on tapahtuva, ja sen vuoksi miehet lähtevät vahtaamaan karhua, kun talaat vahtuuta varten ovat laitetut; ja kaksi jälkien palauttajaa saattaa heitä nytkin niinkuin edellisellä kerralla.
Kun jälkien paluuttajat ovat kotia tulleet, jäävät naiset odottamaan eikö sattuisi kuulumaan laukausta metsästä. Ammunta kyllä selvästi kuuluisi taloon asti haaskoilta; ovat ne haaskat siksi lähellä. Mutta ei kuulu mitään pyssyn laukausta, ei sittenkään kun päivä on mailleen mennyt ja pimeys tullut. Odottajat paneutuvat vihdoin levolle ja nukahtavat; ja yhä ovat vahtaajat poissa. Häiritsemättöminä nukkuvat naiset ja lapset yönsä; ei heiltä unta riistä mikään outo ääni tai liike, paikoillaan pysyvät talaillaan vahtaajat koko yön, ja seinäkellon tasaiseen käyntiin he jo ovat niin tottuneet, että se ei voi heitä häiritä.