"Eipä kannata joka päiväksi paimenta panna", sanoo isäntä. "Leikkuuseen tarvittaisiin väkeä, vaan eihän sinne jää paljon ketään niin kauan kuin me miehet kuljemme vahtuussa ja joku nainen joka päivä paimenessa."
"Pitää karjalla kuitenkin paimen olla niin kauan kuin mörkö näillä seuduilla liikkuu."
"Lieneeköpä tuosta kovin isoa apua!" sanoo isäntä ja paneutuu penkille levähtämään samoinkuin Lauri.
Levoltaan noustuaan lähtevät miehet pellolle — sitä ennen on Kaisu mennyt lehmiä paimentamaan — ja illalla taas ennen pimeää haaskoille. Isäntä on karhunpyyntihommassaan saanut tavallista enemmän vireyttä ja elää toivossa vielä saada metsän kuningas kaadetuksi. Lauriakin elähyttää sama toivo; hänkin odottaa vaan sen päivän koittavan, jolloin mesikämmenen kunniaksi kemut pidetään. Sen vuoksi he alusta pitäen joka yö käyvät vahtuussa. Mutta metsän kuningas ei nyt näyttäydykään pitkään aikaan. Useat aamut peräkkäin palaavat vahtaajat tyhjin toimin takaisin, mutta tyynimielisenä ajattelee kuitenkin isäntä karhusta, että tottapahan se vielä joskus tulee, kun lie tullakseen.
Niin kuluu päivä päivän perästä, ja peltotyö jääpi melkein kokonaan vaimosten varaan, jotka kulkevat leikkuussa milloin vaan muilta töiltään joutavat; mutta miehet kulkevat yöt vahtuussa ja nukkuvat sitten päivillä niin kauan, ett'ei heiltä monta tuntia liikene leikkuuta varten. Vähäksi avuksi on siis talolle, kun sinne muuanna päivänä sattuu tulemaan kylästä kylään kuljeksiva Mikko niminen kiertolainen, jonka isäntä heti laittaa pellolle leikkaamaan. Mutta Mikko on vanha ja vaivainen ja muutenkin hidasliikkeinen, eikä hänellä siis paljon valmista tule; hitaasti edistyy hänellä leikkuu.
Joka päivä kulkee karja laitumella, milloin Kaisu milloin Anni tai Tiina paimenena, joskus paimenettakin, mutta aina kun se illalla palaa kotia, antavat lehmät aina vähemmän maitoa; ne ehtyvät ehtymistään. Karhu ei ole vielä toista kertaa käynyt haaskoilla, vaan ei se ole lehmiäkään hätyyttänyt siitä hetkestä asti kuin se kaatoi Kellokkaan ja Halunan.
Muutamana iltana taas ovat isäntä ja Lauri menneet vahtuuseen ja kiivenneet kumpikin talailleen. On erittäin tyyni ilta. Päivä on ollut lämmin ja poutainen, ja poudassa aurinko nyt laskee. Kyllähän heti päivän mailleen mentyä alkaa hämärtää ja ilta pimenee; mutta yö ei tule kuitenkaan aivan pilkko pimeä, sillä taivas on pilvetön ja siellä vilkkuu nyt useita tähtiä. Aukealla kyllä näkisi vaikka linnunkin ampua. Sitä vastoin täällä tiheässä metsässä tiheäoksaiset kuuset niin varjostavat seudut, että pimeys tekisi isoa haittaa ampuessa. Kuitenkin olisi nyt paljon helpompi huomata karhun tuloa kuin esimerkiksi ensimmäisenä vahtuuyönä.
Vahtaajat istuvat talaillaan, odottavat odottamistaan ja ajattelevat, että jopa se nyt saisi mörkö alkaa tulla, koska se ei taas moneen yöhön ole näyttäynyt; alkaa se vahtuu lopulta ikäväksi käydä, kun he joka yö saavat tyhjin toimin aina aamuun asti istua kököttää, jäsentä liikuttamatta. He vuottavat vuottamistaan, kun yö tekee tuloaan, vaan vielä ei kuulu mitään ääntä, ei näy liikettä missään. Näyttää jo siltä, että tulisi yö yhtä pitkä ja ikävä kuin edellisilläkin kerroilla.
Mutta yhtäkkiä isäntä kuulee metsässä risuja rasahtelevan.
"No, nyt!" miettii hän iloisena ja kääntää jo pyssynsä valmiiksi ääntä kohti. "Joko nyt viimein sinä armas metsän vilja tuloa teet! Joko tuot turkkisi katsottavaksi! Tule pois vaan! En minä sinua pahoin pitele. Kunnialla sinä kotiin saatetaan."