"No, sitten kai on mörkö kaatunut. Jos se vaan on saanut luodin rintaansa, niin ei se kaukana olekaan täältä."
"Niin sen luulisi; vaan mikä lie ollut pyssyssäni vikana, kun se ei tehonnut. Metsä vaan, heti kun olin ampunut, ikäänkuin ei olisi käynytkään, tempasi maasta irti kannon, — tuossahan tuo vielä kolo näkyy — ja lyödä läjähytti sen sitten pirstaleiksi maata vasten semmoisella jytäkällä, jotta se vasta jytäkkää oli."
"Niin, kuulinhan minäkin jotain sen tapaista."
"Ja sitten se heti kääntyi poispäin, sinnepäin, mistä oli tullutkin, otti laukan semmoisen, jotta se vasta kyytiä oli. Nyt se jo saattaa hyvinkin kaukana olla."
"Entäpä, jos ei olisikaan!"
"Voi, kyllä se ei tämän seudun likellä ole."
"Kukapa sen vielä tietää! Jos siihen vaan on luoti käynyt, niin se ei ole hyvin kauas mahtanut päästä. Eiköhän mahtane tässä verijälkiä olla näkyvissä! Katsotaanpa! Piti kai minulla tikkuja olla — minne lienevät painuneet — no, eikö niitä — luulisippa — jopa löytyi."
Lauri kun on saanut tulitikkuunsa valkean, niin sen valossa hän ja isäntä katselevat, jotta näkyykö mitään; ja todella onkin kannon sijan vieressä muutamia veritilkkoja. Siinä on yhdessä kohti sammalikko punertunut verestä, mutta muualla siinä lähellä ei näy yhtään verijälkeä, vaikka Lauri uudestaan virittää tulen toiseen tikkuun.
"Onpahan käynyt", sanoo Lauri.
"No, tiesinhän minä, että kävi se", sanoo vastuuksi isäntä, "ihan sydämmeen kävi."