"No, puuhun ne vissiin pannaan", sanoo Lauri. "Mutta kyllähän se mörkö ne sieltäkin saattaa saada."
"Pääseehän se puuhun kyllä vähän matkaa", myöntää Matti. "Vaan kun ne viedään korkealle ylemmille oksille, niin kyllä pysyvät siellä."
"Niinpä luulisi", arvelee isäntäkin.
Kun sitten lehmän raadon palaset ovat ripustetut läheisten puitten oksille niin korkealle kuin mahdollista sekä loukkaan teossa syntyneet lastut huolellisesti havuilla peitetyt, niin miehet, tyytyväisinä työnsä päättymisestä, lähtevät kotia päin astumaan.
Peräkkäin he astuvat taas, samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin, mutta nyt he ovat iloisemmalla mielellä, isäntä varsinkin, joka nyt näkyy olevan hyvin puhetuulella, ja Lauri, vaan Matti ei näytä iloisuuttaan sanoilla; on vaan yhtä jörö ja harvapuheinen kuin ennenkin.
"Kun nyt vaan", sanoo isäntä ja kääntyy Lauriin päin, "mörkö jonain päivänä sattuisi loukkaaseen eksymään, niin silloin mahtaisi sydän vähän sykähtää."
"No, jo se tuntuisi hyvälle", myöntää Lauri, isännän puhuessa jäätyään melkein seisomaan, "semmoinen asia. Kyllä silloin Mäntyvaarassa ilo nousisi."
"Ka, siitä nousisi semmoinen ilo ja riemu, mesikämmenen peijaita pidettäessä, jotta se vasta olisi! Kunpahan vaan menisi mörkö loukkaaseen! Eikähän semmoinen tapaus mahdoton ole. Onhan aina joskus ennenkin sattunut, että joku metsän pörhökarva on loukkaassa surmansa saanut."
"Onhan toki", äännähtää Matti.
Siinä kun astutaan metsämaita, muistelee isäntä, mitä lapsuutensa ajoilla oli kuullut puhuttavan metsän kuninkaasta.