Saarela pani kätensä torveen suunsa eteen ja huusi:
— Koettakaa pysyä vedenpinnalla! Minä tulen avuksenne. Samassa hyppäsi hän veteen ja ui sinnepäin, mistä hätähuuto oli kuulunut.
— Vieläkö olette elossa, huusi hän tämän tästä uidessaan. Ei kuulunut mitään vastausta. Saarelalla ei ollut muuta neuvoa kuin palata lautalle takaisin.
Nyt alkoi ystävyksiä taas viluttaa, ja entinen hieronta pantiin toimeen. Juuri kun Vieremää oli alettu hieroa, kuului taas hirveitä hätähuutoja merestä. Hukkuva tuntui tällä kerralla olevan hyvin lähellä.
— Nyt on minun vuoroni lähteä etsimään onnetonta, sanoi Laurila. — Hiero sinä, Vieremä, nyt Saarelaa, joka juuri on palannut kylmästä kylvystä, sanoi hän. Samassa syöksyi hän veteen. Kaikin voimin ui hän hätähuutoa kohti. Hän huuteli rohkasevia sanoja, ja hätähuudot vaikenivat hetkeksi. Nyt kuuli hän lasten itkua ja avunhuutoja. Laurila jännitti kaikki voimansa. Hän käänsihe selälleen, koska jaksoi siinä asennossa uida nopeammin.
— Olkaa hyvässä turvassa, apu on lähellä, huusi hän, katsoen taivaslaella kiiluviin tähtiin. Yhtäkkiä tunsi hän päänsä sattuvan kylmään, kovaan esineeseen. Hän käänsihe vatsalleen ja huomasi suuren jäämöhkäleen edessään. Sen pinnalla huomasi hän jotakin mustaa. Nyt koetti hän kavuta jäälle. Viimein onnistui hänen päästä sille.
— Jumalan tähden, täällä on ihmisiä. — Are you still alive (oletteko vielä hengissä), huusi hän.
— Wir leben noch, der Tod aber ist annähernd (me elämme vielä, mutta kuolema lähestyy), kuului naisen ääni.
Laurila ryömi naisen luo, joka makasi jäälohkareella kaksi vähäistä lasta sylissään.
Nainen, joka oli saksalainen, puhui katkonaisin sanoin tilastaan.