Sitten kertoi Laurila lyhyesti, että hänellä oli kahdesta lankusta tehty lautta vähän matkan päässä, ja että kaksi toveria odotti siellä. Hän kysyi naiselta, vetäisikö hän tämän ja hänen lapsensa mereen ja laahaisi heidät perässään lautalle. Tähän ehdotukseen ei nainen suostunut vaan sanoi pysyvänsä jäälohkareella, kunnes tulisi jokin laiva avuksi tai kuolema heidät pelastaisi. Kun Laurilan apua ei otettu vastaan, palasi hän takaisin lautalleen.
Paluumatkalla töyttäsi Laurila erääseen esineeseen. Heti huomasi hän sen lasipurkiksi. Hän lykkäsi sitä edelleen lautalle asti. Löytö otettiin mielihyvällä vastaan. Kun purkki, joka oli ilmanpitävästi sulettu, avattiin, huomattiin se olevan puolillaan voita. Voin päällä oli kaksi paperikääröä. Kun ne avattiin, huomattiin toisen sisältävän leipää ja toisen pienen läkkilaatikon, joka oli hyvin korkittu. Kun korkki oli avattu ja varovaisesti maistettu astian sisällystä, tunnettiin se miltei tuoreeksi maidoksi.
— Enkös minä ennustanut, että meri antaa meille vielä ruokaa ja juomaakin, huudahti Vieremä.
Toverukset eivät osanneet selittää, miten lasipurkki oli joutunut mereen. Se seikka, että läkkilaatikossa oli maitoa, oli heille kyllä selvä. Olihan "Titanicissa" mukana lehmiä. Kun laiva oli suunnattoman suuri, oli lypsylehmiä voitu ottaa mukaan varakasten tarpeeksi. Pienemmissä laivoissa ei niitä kovan merenkäynnin tähden voida kulettaa, vaan niissä käytetään maitojauhetta, jota sekotetaan veteen.
Nyt aikoivat toverukset ruveta aterialle.
— Mutta me teemme väärin, jos me ikämiehet nautimme tämän maitotilkan, sanoi Saarela. — Tuolla jäälautalla makaa äiti kahden vähäisen lapsensa kanssa. Meidän velvollisuutemme on viedä maito heille.
— Voileipää he myös tarvitsevat, lisäsi Vieremä. — Suletaan purkki uudelleen. Minä lähden ruokkimaan tuota onnetonta äitiä ja hänen lapsiaan.
Sanottu ja päätetty. Purkki sulettiin, ja Vieremä lähti kulettamaan sitä jäälautalle, joka olikin ajautunut jo lähemmäksi kolmen ystävyksen puulauttaa. Kun Vieremä oli päässyt jäälautan viereen, huusi hän saksaksi:
— Lebt ihr noch, liebe Unglücklichen (elättekö vielä, rakkaat onnettomat)?
Ei kuulunut vastausta. Vieremä toisti kahdesti kysymyksensä, mutta tulos oli sama. Nyt kiipesi hän jäälautalle nähdäkseen, olivatko onnettomat kuolleet. Varovaisesti lähestyi hän onnetonta äitiä. Hän painoi suunsa tämän korvaa vasten ja kysyi, jaksaisiko vaimo vielä puhua. Rinnasta tuleva korahdus oli ainoa vastaus, minkä hän sai.