Kun kaikista näkyvissä olevista veneistä oli ihmiset pelastettu, lähti "Carpathia" tiedusteluretkelle, kierrellen sinne tänne. Meressä uiskentelevista ruumiista ei otettu laivaan muita kuin ne, jotka tunnettiin. Muut jätettiin meren haudattavaksi. Olihan Atlanti yhtä hyvä hauta kuin kirkkomaakin.
Kun oli pelastettu kaikki, jotka pelastaa voitiin, pidettiin laivan hienoimmassa salissa kiitosjumalanpalvelus. Se oli liikuttava hetki ja monen silmistä vuotivat kyyneleet.
Kun "Carpathia" jo kiiti täyttä vauhtia Newyorkia kohti, tapahtui laivalla kohtaus, jonka seuraukset olivat kauas kantavat, kohtaus, joka puhuu selvää kieltä naisen sydämen vaatimuksista ja tunteista.
Erään hytin edustalla nähtiin seisovan nuori mies, kasvonväristään päättäen etelämaalainen. Hän oli levottoman näköinen, käveli edestakaisin, väänteli käsiään ja huokaili. Näytti siltä, että mies olisi tahtonut päästä hyttiin tapaamaan jotakin henkilöä. Hän katseli ympärilleen toivoen jonkun viranomaisen tulevan paikalle.
Nyt avautui hytin ovi ja lääkäri tuli ulos.
Nuori mies tervehti ja kysyi:
— Saanko luvan kysyä, hoidetaanko neiti Mc Deania tässä hytissä?
Pyytäisin tietää, kuinka hän voi. Paraneeko hän varmasti?
— Kuka te olette, kysyi lääkäri.
— Ruhtinas Uffiezi, neiti Mc Deanin läheinen tuttava.
— Vai olette te ruhtinas Uffiezi, sanoi lääkäri ivallisella äänenpainolla.