— Ja minä myös vihkiäisissä, sanoivat rouva ja toinen neiti ikäänkuin yhdestä suusta.
— Kuulitteko, herra Saarela, mitä nuo naiset puhuivat, kysyi neiti Mc
Dean Saarelalta.
— Kyllä minä jotakin kuulin, sanoi Saarela värähtelevällä äänellä.
— Siirrytään tuonne yksinäiselle penkille. Siellä saamme olla ihan kahdenkesken, ehdotti Alice.
Nuoret menivät penkille.
— "Titanicin" haaksirikko on opettanut minulle paljon, alkoi Alice puhua. — En ottaisi sitä takaisin, jos voisinkin. Olen menettänyt isäni ja äitini, mutta minä olen saanut sijaan ymmärrystä. Nyt katselen elämää toisilla silmillä kuin ennen.
— Kyllä kärsimykset opettavat ihmistä, kunhan hän vaan osaa niitten merkityksen ymmärtää, sanoi Saarela.
— Minulle ovat äskeiset kärsimykset avanneet onnen portit, sanoi
Alice, katsoen Saarelaa syvälle silmiin.
— Ja kuitenkin olette isän ja äidin turvaa vailla, huokasi Saarela.
— Minä saan tavata heidät jälleen henkimaailmassa. He eivät ole kaukana minusta, sanoi Alice.