— No kuulkaa sitten. Minä rakastan teitä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin totta kuin olen Alice Mc Dean ja niin totta kuin rakkaat vanhempani ovat hukkuneet "Titanicin" surullisessa haaksirikossa. Vastatkaa minulle yhtä vilpittömästi.
— Minä rakastan teitä yhtä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin totta kuin olen Toivo Saarela, ja niin totta kuin otan sydämellisesti osaa suruunne ja tahtoisin koko elinaikani olla rinnallanne lohduttamassa teitä.
— Kiitos kaitselmukselle tästä onnesta, sanoi Alice.
— Kiitos, kiitos, sanoi Saarela. Sitten kietoi hän Alicen hellästi syliinsä ja painoi raikkaan suutelon tämän purppurahuulille.
Kun rakastuneet olivat olleet noin kaksi minuuttia hiljaisessa syleilyssä, irrotti Saarela lievästi kätensä ja oli äänettömänä.
— Huomenna matkustamme Washingtoniin, jossa julkinen kihlauksemme toimitetaan, sanoi Alice vakavasti. — Ovatko toverinne Vieremä ja Laurila vielä Newyorkissa? [Englanninkieltä tuntematon lukija voi ihmetellä, kuinka Alice ja Saarela vielä kutsuivat toisiaan "teiksi". Selitys on se, että englanninkielessä kutsutaan kaikki teiksi (you). Siinä ei voida tehdä mitään sinäsopimusta.]
— Kyllä.
— Kutsukaa heidät tänne huomenna ja pyytäkää heitä tulemaan meidän mukanamme Washingtoniin olemaan läsnä kihlajaisissamme ja, jos heillä on aikaa viipyä, myös vihkiäisissämme.
— Kiitos! Minä kutsun, sanoi Saarela.
Hän kirjotti heti kutsun. Alice soitti sisään palvelijan, joka vei kirjeen laatikkoon.