Saarela nyökäytti päätään.
— Kuten hyvin tiedätte, sanoi Alice, — on noin seitsemän kahdeksasosaa englanninkielen sanoista latinalaisia. Kansamme on ollut roomalaisten ja sittemmin ranskalaisten jaloissa, ja kielemme kantaa leimaa niiltä ajoilta.
— Juuri niin, sanoi Saarela.
— Tämä seikka on saanut minut lukemaan latinaa, sanoi Alice. — Lapsena panin isäni usein tiukalle kysymyksilläni. Kerran lastenkoulua käydessäni kirjotin paperille useampia sanoja, joista silloinen vaistoni jo sanoi, etteivät ne olleet alkuperäistä englanninkieltä. Paperilla oli sellaisia sanoja kuin "victor", "victory", "cooperation", "debt", "Language", "severe", "globe", "triangle". Mitä nämä ovat, kysyin isältäni.
— Jos tahdot saada vastauksen kysymykseesi, niin ala lukea latinaa, vastasi isäni nauraen.
— Hyvä! Minä tahdon. Hankkikaa minulle opettaja, sanoin isälleni. Kolmen viikon kuluttua tuli Pariisista eräs latinankielen professori minua opettamaan. Isäni maksoi hänelle huimaavan suuren palkan, 5,000 dollaria kuukaudessa. Kaksi pitkää vuotta luin miltei joka päivä latinaa.
— Kyllä te siinä tapauksessa olette mestari latinankielessä, sanoi
Saarela.
Alice nauroi makeasti ja sanoi:
— Anteeksi, ystäväni! Olen puhunut sivuasioista. Nyt on meidän puhuttava keskenjääneestä pääasiasta. Te tiedätte, mikä se on. Sanon sen nyt peittelemättä amerikkalaisen naisen suoruudella. Epäilemättä olette valmis, ystäväni.
— Kyllä, vastasi Saarela hieman värähtelevällä äänellä.