Saarelan sydän pamppaili. Ei hän ollut nähnyt sellaista loistoa, mikä oli tässä huoneessa. Mutta mitä merkitsi se, että Alice oli pukeutunut niin komeasti, ja että hänen silmistään kuvasti ikäänkuin voitonriemu?
— Kun viimeksi tapasimme toisemme, alkoi Alice, — niin sanoin minä, että Newyorkissa puhuisimme enemmän. Nyt on se hetki tullut.
Saarelan käsi meni vaistomaisesti sydämen kohdalle. Alicelta pääsi viaton nauru.
— Rakas ystäväni, sanoi hän. — Saanko kutsua teitä sellaiseksi?
— Saatte, neiti.
— Hyvä! Te sanoitte laivalla minulle latinaksi, että olisitte elänyt onnellisimman päivänne silloin. Minä vastasin niinikään latinaksi, että oma kokemukseni oli sama. Te näytte oudoksuvan, että osasin latinaa.
— Kyllä, neiti, vastasi Saarela ujosti.
— Kuten tiedätte, on minulla suunnattomat määrät maallista omaisuutta, sanoi Alice. — Mutta minulla on lapsesta pitäen myös ollut kova tiedonhalu. Esimerkiksi latinaa olen alkanut lukea jo 10-vuotiaana. Vuosi sitten suoritin tutkinnon siinä kielessä ja sain korkeimman arvolauseen.
Saarela katsoi kysyvästi Aliceen.
— Minä arvaan, että tahtoisitte kysyä, miksi minä, nuori nainen, olen lukenut vanhojen roomalaisten kieltä.