* * * * *
Alicen ja Saarelan kihlaus vietettiin määrättynä päivänä Washingtonissa. Vieraita ei kutsuttu paljon, koska maassa oli yleisen surun aika "Titanicin" onnettomuuden tähden. Saarelan veli oli ehtinyt kihlaustilaisuuteen. Täällä sai hän nyt tietää, että hänen veljensä morsian todellakin oli sen monimiljoonamiehen tytär.
Juhlan loputtua pyysi Alice Väinö Saarelan, Laurilan ja Vieremän jäämään vielä viikonpäiviksi Washingtoniin, jotta saisivat myös olla häissäkin. Kaikki kolme hyvillä mielin suostuivatkin jäämään. Häät vietettiin yhtä "hiljaiset" kuin kihlauskin. Vieraita oli satakunta.
Häitten loputtua valmistuivat Väinö Saarela, Laurila ja Vieremä lähtemään pois. Vieremällä oli toimensa Filadelfiassa, mutta Laurilalla ei ollut mitään tietoa, mihin menisi ja mihin toimeen ryhtyisi. Hän ei vielä voinut aavistaakaan, mikä iloinen yllätys häntä odottaisi rouva Saarelan puolelta.
Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, kutsui Alice miehensä, tämän veljen, Laurilan ja Vieremän eri huoneeseen ja piti heille pienen eroojaispuheen.
— Rakkaat ystävät, alkoi hän. — Kohtalon ja kaitselmuksen käsi on temmannut pois rakkaat vanhempani muitten hukkuneitten mukana. Mutta sama kaitselmuksen käsi on antanut minulle sijaan jotakin. Olen tuossa surmanlaivassa tavannut nykyisen rakkaan puolisoni ja teidät, veli Laurila ja Vieremä. Te, Väinö Saarela, Onni Laurila ja Niilo Vieremä olette lähinnä rakasta puolisoani aina minun mielessäni. Me toivomme saavamme vielä ottaa teidät vastaan kodissamme tervetulleina vieraina.
Nyt alkoi Alice puhua Laurilalle erikseen.
— Veli Laurila, sanoi hän. — Olen rakkaalta puolisoltani kuullut, että teillä on odottava ja ikävöivä morsian synnyinmaassanne. Ettekö haluaisi palata Suomeen tekemään hänestä onnellisen puolisonne?
— Kyllä, aivan mielelläni, vastasi Laurila — mutta —
— Minä ymmärrän, sanoi Alice. — Kehotan teitä siis palaamaan morsiamenne luo. Voitte sitten yhdessä, onnellisena avioparina tulla meitä tervehtimään tänne Amerikkaan. Pääasia on, että morsiamenne pian saa teidät luokseen.