Kun maailma oli tullut tuntemaan "Titanicin" kauhean perikadon koko sen laajuudessa, ja miten laivan soittokunta sekä koneenkäyttäjämiehistö viimeiseen asti täytti velvollisuutensa, syntyi voimakas liike noitten sankarien omaisten auttamiseksi aineellisilla varoilla. Pantiin toimeen konsertteja, joista kertyneet tulot jaettaisiin hätääkärsiville, noitten velvollisuuksilleen uskollisina pysyneitten omaisille. Kuolonvirsi, jota soittokunta kaiutti laivan painuessa Atlannin mustaan syvyyteen, toistettiin monissa kirkoissa ja käännettiin kaikkien kansojen kielille.
Sankarillisia olivat todella konehuoneessa työskentelevät miehet. He näkivät laivan välttämättömän perikadon selvemmin kuin kansilla olijat. He näkivät jäisen meriveden koskena tulvivan konehuoneeseen, mutta siitä huolimatta olivat he toimessaan hoitaakseen edes niitä koneita, joitten käynnissä olosta pumppujen toiminta ja sähkövalastus riippuivat. Jos pumput eivät olisi työskennelleet, olisi laiva uponnut niin pian, että montakaan pelastusvenettä ei olisi ehditty laskea vesille. Haavottuneina ja kuuman höyryn korventamina seisoivat konemiehet toimessaan. Vielä sittenkin kun laiva oli noussut peräpuoli ylöspäin pystyyn, kammottavana, 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti, samassa painuen keula edellä syvyyteen, vielä sittenkin loistivat tulet lukemattomista ikkunoista todistuksena siitä, että kuolemaan vihityt konemiehet tuolla alhaalla olivat toimessaan. Kunnia ja kiitos näille sankareille! Heille ovat kaikki "Titanicin" perikadosta pelastuneet ikuisen kiitollisuuden velassa.
"Titanicin" säännölliseen konepäällystöön kuului 34 miestä. Lämmittäjät ja hiilimiehet näihin lisättyinä nousi koko konemiehistö noin 290 henkeen. Yksikään koneenkäyttäjä ei pelastunut. Ainoastaan muutamia lämmittäjiä pelastui.
Kaksi kolmannesta koko konemiehistöstä oli työstä vapaana yhteentörmäyksen tapahtuessa. Näillä miehillä olisi ollut pelastuksentoivoa, mutta he olivat ankarien sääntöjen alaiset. Merilaki näet määrää, että vapaina olevien miesten on vahingon tapahtuessa mentävä paikoilleen. Näitten "Titanicin" konemiesten paikka oli 122 jalan syvyydessä laivankannen alapuolella. Jos eivät miehet tuolla alhaalla olisi olleet toimessa, eivät sähkötulet olisi palaneet. Jos laivalla olisi vallinnut pilkkopimeys, olisi syntynyt sanoin kuvaamaton pakokauhu, ja ihmishenkien hukka olisi ollut vielä suurempi kuin se oli.
Kaksikin tuntia on jo ikuisuus sellaisissa oloissa, mitkä vallitsivat ennen "Titanicin" uppoamista. 10 minuuttia sen jälkeen kun jää puhkasi laivan kyljen, tiesivät nämä miehet olevansa kuolemaan vihittyjä. Ja kuitenkin jaksoivat he uskollisina pysyä toimessaan!
Rakkaus elämään ja kotona olevaan perheeseen oli näilläkin miehillä suuri, mutta velvollisuus vaati heitä viime silmänräpäykseen asti täyttämään tehtävänsä.
Onnettomuuden syitä on tutkittu ja tutkitaan edelleen. Linjan johtajan Bruce Ismayn niskoille lankeaa ainakin syy siihen nähden, että hän pisti varotussähkösanomat taskuunsa eikä ollut niistä millänsäkään.
Yhtenä syyllisenä on Lontoon "Board of Trade". Se ei ole pitänyt vaatimuksiaan laivojen yhä lisääntyvän tonniluvun tasalla, joka on tapahtunut viimeisten 18 vuoden kuluessa. Osasto 427 vuonna 1894 annetussa asetuksessa, minkä alle "Titanic"-laivakin kuului, säätää, ettei pelastusveneitä tarvitse olla mukana enempää kuin 962 hengelle, vaikka laiva sai kulettaa 3,000 henkeä, matkustajat ja henkilökunta yhteenlaskettuina.
Konetieteelliseltä kannalta on "Titanicin" onnettomuuden suurin epäjohdonmukaisuus siinä, että laiva upposi, vaikka sen koneistossa oli 40-tuhatta hevosvoimaa. Tämä voima olisi hyvin riittänyt pysyttämään laivan vedenpinnalla, kunnes kaikki ihmiset olisi pelastettu, jos olisi ollut tarpeeksi pelastusveneitä.
"Titanicin" hukkuneet konemiehet vaikuttivat oman henkensä uhraamisella kaikkein enimmin 705 hengen pelastukseen. Kunnia ja rauha heille samoin kuin pelastustyössä hukkuneille kansimiehille ja kapteeni Smithille, joka viimeiseen saakka seisoi komentosillalla!