Keskustelu koski kaikenmoisia pikkuasioita. Lopuksi suuntautui se jalokiviin. Alice kertoi, miten sininen timantti oli joutunut hänen haltuunsa.
— Kas vaan, huudahti Uffiezi. — Onko se jalokivi laivassa? Olen kuullut sen historian. Täytyy olla rohkeutta — — —
— Minä soisin, etten koskaan olisi kuullut puhuttavan siitä esineestä enkä nähnyt sitä, sanoi isä Mc Dean.
— Isä pelkää, että se tuottaa hänelle onnettomuutta, sanoi Alice. —
Mutta kivi on minun eikä isän.
— Teidän hallussanne tulevat sen huonot ominaisuudet muuttumaan hyviksi, sanoi ruhtinas imarrellen.
Sillä välin kertoili Vieremä läheisten pöytien ympärillä olevista vieraista tovereilleen. Hän osotti filadelfialaista rouva Wideneriä, jolla oli mukanaan 140-tuhannen punnan jalokivet. Tuo nainen istui Astorien seurassa. Nuori rouva Astor oli viehättävä kaunotar. Ystävykset ymmärsivät, että koko naiminen oli johtunut kauneuden ja rahan kiihotuksesta. Astor oli näet 30 vuotta vanhempi vaimoaan.
— Meillä on muuten mukanamme iso joukko kotiin palaavia häämatkailijoita, noin 23 paria, jatkoi Vieremä. Mutta kun noita pareja päivällispöydässä istuttaessa laskettiin, olikin niitä 32.
Päivällisen jälkeen pistettiin eräässä salongissa tanssiksi. Vieremä esitti siinä tilaisuudessa toverinsa Laurilan ja Saarelan muutamille herroille, muitten muassa Mc Deanille.
— Minä pidän suomalaisista, sanoi neiti Mc Dean. — Olen käynyt Aavasaksalla huvimatkalla ja matkustanut muuallakin Suomessa, tuossa tuhatjärvien maassa.
Saarela oli mainio tanssija. Hän pyysi Alicen kanssaan tanssimaan ja pisti valssiksi. Seuraavalla kerralla sai Uffiezi pyörittää tyttöä. Saarela palasi paikalleen, ja Laurila loi häneen veitikkamaisen katseen.