— Oikein, sanoi Vieremä. — Hänen isänsä nimi on Mc Dean. Tämä on miljoonamies.
— No niin. Suuri on meidän välillämme oleva juova, sanoi Saarela. —
Minä olen köyhä kuin kirkonrotta.
— Köyhyydestä viis, sanoi Vieremä. — Jos meillä olisi kreivin tai markiisin ontto arvonimi, niin uskaltaisimme kyllä tyttöä lähestyä. Amerikkalaiset miljoonamiehet ovat hyvin heikkoja eurooppalaisille aatelisnimille.
— Kun ei heillä omassa maassaan ole sellaista romua, nauroi Laurila.
— Aatelit eivät menesty Amerikassa enempää kuin Pohjanmaallakaan.
Päivällispöytiä katettiin.
Ruokasalit säteilivät sähkölamppujen valosta. Kannelta kuului miellyttävää soittoa.
Päivällistä odottaessaan pistäytyivät Laurila, Vieremä ja Saarela tupakkahuoneessa. Samassa kun ystävykset olivat astuneet sisään, tuli sinne ruhtinas Uffiezi, jonka nimen lukija on jo kuullut. Ohi mennessään nyökäytti hän päätään Vieremälle, kysyen jotakin turhanpäiväistä asiaa, johon tämä vastasi naurulla.
— Näyttää siltä kuin sinä tuntisit kaikki tämän laivan matkustajat, sanoi Laurila. — Sinusta on tullut todellakin maailmankansalainen Amerikassa.
— Eihän siinä ole mitään merkillistä. Olen niin monta kertaa matkustanut tämän välin. Useat näistä varakkaista matkustajista ovat olleet mukana. Olen monta kertaa ennen tavannut tuonkin herran, italialaisen ruhtinas Uffiezin. Mies on viettänyt kovin tuhlaavaa elämää ja tehnyt suunnattomia velkoja. Nyt koettaa hän saada häkkiinsä tuon kultalinnun, miljoonamies Mc Deanin tyttären.
Uffiezi oli juuri istuutunut rouva ja neiti Mc Deanin väliin ja vei viimeksi mainitun käden huulilleen suudellakseen sitä. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia, joita ei tyttö, merkeistä päättäen, näyttänyt pitävän pahana. Isä ja äiti näyttivät olevan hyvin halukkaita antamaan tyttärensä ruhtinaalle. Nousisihan heidän arvonsa tällä tavalla noitten muitten neljänsadan miljoonamiehen silmissä.