— Se on minunkin käsitykseni, sanoi vaimo Helena Vilhelmina Rosblom. — Mielellään meidänkin Eino olisi tahtonut maailmaa katsella, mutta ei se vaan Amerikkaan lähtenyt. Voitteko te, hyvät herrat, selittää, mikä poikaa tässä tapauksessa pelotti?
— Vaikea sitä on selittää, vastasi Saarela. — Muuten minusta tuntuu, että lasten ennustuksissa tavallisesti on perää enemmän kuin täysi-ikäisten.
— Te saatatte minut levottomaksi, huokasi äiti.
— Älkää huolehtiko. Kaitselmuksen käsissä me olemme merellä yhtä hyvin kuin maallakin, lohdutti Laurila. — Mutta koska olemme joutuneet keskusteluun, en tahdo teiltä salata, että eräs naistuttavani minun kotiseudullani Pohjanmaalla ennusti samaan suuntaan kuin teidän Eino-poikannekin.
— Mutta ette tekään uskonut tuon henkilön ennustusta, koska lähditte matkaan, sanoi vaimo.
— En tietenkään. Nykyaikana on hyvin vaikeata uskoa ennustuksia. Eikä niitten sitäpaitsi tarvitse kirjaimellisesti merkitäkään sitä, mitä ne ovat tarkottavinaan.
— Niin minäkin tahtoisin uskoa, sanoi vaimo tyynemmännäköisenä.
— Mutta sopiihan meidän olla varovaisia, jos oma varovaisuutemme jotakin merkitsee, selitti Saarela.
— Laivaa ei karittomalla valtamerellä voi uhata mikään muu vaara kuin törmäys joko toiseen laivaan tai jäävuoreen, sanoi Vieremä, joka oli myös tullut paikalle. — Minä olen miltei lukemattomia kertoja kulkenut Atlannin poikki ja tullut sen asian tarkasti tietämään.
— Onko tällä isolla merellä jäävuoria? Onko näin suuri meri myös jäässä talvisin, kysyi vaimo Rosblom.