Nuoren miehen sydän sykähti.
— Kiitos isä, sanoi hän liikutettuna. — Kiitos neuvostasi. En tahdo sitä unohtaa. Ja käyköön kuinka käykin, suomalaisesta tahdon kuitenkin aina käydä tuon sanan parhaimmassa merkityksessä.
Vanhus nousi seisomaan ja tarttui pojan käteen. Kaksi kunnon suomalaista seisoivat hetkisen vastakkain ja katsoivat rehellisin silmäyksin toinen toistaan.
Vanhus alkoi riisuutua ja kävi levolle. Onni meni omaan huoneeseensa. — Isän ja pojan välinen routa oli sulanut. Kevät oli tullut heidänkin välilleen…
Seuraavana päivänä ryhtyi Onni matkansa alkuvalmistuksiin. Hän hankki matkarahat ja teki pieniä ostoksia. Mutta tärkein tehtävä oli hänellä Perälässä, jonka poika Arvo oli hänen hyvä tuttavansa ja aatetoverinsa.
Arvolla oli sisar nimeltä Tyyne. Tämä ja Laurilan Onni olivat jo pari vuotta olleet hellyyssuhteissa keskenään. Paikkakunnalla kuiskailtiin yhtä ja toista näistä suhteista, mutta ei kukaan uskonut Onni-maisterin sentään missään vakavassa tarkotuksessa seurustelevan Tyynen kanssa. Olihan Tyyne vaan torpantytär, vaikka tosin kaunis ja järkevä, kun Onni taas oli kohtalaisen varakkaan talon poika ja päälliseksi herra. Ei Juoru-Liisakaan, erään mäkitupalaisen vanha leski uskonut Laurilan maisterin ja Perälän Tyynen välejä sellaisiksi kuin ne itse asiassa olivat. Monta kertaa oli hän käynyt Laurilan isännän puheilla paikkakunnalla liikkuvien huhujen johdosta, mutta isäntä ei ollut antanut niille mitään arvoa. Oli vaan sanonut:
— Meidän Onni on itsepäinen niin monessa muussa asiassa. Jos hän on Tyyneen vakavassa tarkotuksessa mielistynyt, en minä sille asialle mitään voi. Eipä hän välittänyt äitivainajansa ja minun neuvoistani siinäkään suhteessa, että olisi ruvennut papiksi. Kun Onni on täysi mies, oppinut ja herra, en minä rupea hänen kanssaan riitelemään Tyynen tähden. Sitäpaitsi nain aikanani itsekin piikatytön. Onnin äitivainaja oli meillä piikana.
Perälän väelle matkahankkeistaan puhuttuaan ja sillä kerralla Arvolle ja tämän äidille jäähyväiset sanottuaan kutsui Onni Laurila Tyynen saattamaan häntä kappaleen matkaa. Metsätiellä oli heillä täysi vapaus antaa tunteittensa tulvehtia.
— Rakas Onni, sanoi Tyyne, kun oli päästy kivenheiton matka Perälän torpasta, — vaikka sinä olet niin varma ja puhut niin itseluottavasti tulevaisuudesta, en voi vapautua siitä ajatuksesta, että sinä nyt ainaiseksi lähdet luotamme. Jos siellä olot on niinkuin kuvittelet, kiinnyt niihin niin ettet enää sieltä palaa…
Onni vei kätensä Tyynen vyötäisille ja veti hänet hellästi sivulleen.