— Niin toivottomasti ei sinun pidä asiata ajatella. — Se on elämän kulku. Kun lintu tuntee siipiensä kannattavan, lentää se pesästä ulos vapauteen. Mutta pesä on jälellä ja lentoon väsyttyään palaa hän takaisin vahvempana ja kokeneempana entistään.
— Niin, mutta isäsi sitten? Etkö ajattele häntä? Olet hänen toivonsa. Hän on jo vanha ja voi tapahtua mitä tahansa. Hän on liian jäykkä näyttääkseen kuinka kovasti ero häneen koskee. Siksi hyvin tunnen hänet. Onko matkasi aivan välttämätön? Etkö voi jäädä luoksemme?
Kun ei Onni vastannut mitään, rohkaisi Tyyne itseään, jatkaen:
— Sinä ymmärrät minua. Me suomalaiset olemme erilaisia kuin ihmiset tuolla suuressa maailmassa. Me olemme perin yksinkertaisia. On paljon sellaista, jota me kunnioitamme ja pidämme arvokkaana, mutta jolle he ainoastaan hymyilevät. Ja taas paljon sellaista, jota he pitävät elämän onnena, on meistä joutavaa turhuutta. Onni, et saa matkustaa. Sinä et enää palaa…
Kuului rattaiden kolinaa maantieltä ja nuoret irtaantuivat syleilystä käyden kummulle tarkastamaan.
Näkyi matkatavaroilla kuormitetut rattaat, jotka ajoivat asemalle päin.
— Keitähän nuo lienevät, kysyi Onni.
— Siirtolaisia, vastasi Tyyne. — Päivemmällä meni jo toisia, lisäsi hän.
— Juuret irtaantuvat, sanoi Onni puoliääneen.
— Ja kuitenkin luulen, ettei ole montaakaan suomalaista toisella puolen, joka ei tuntisi olevansa sidottu vanhaan maahan. He matkustavat, mutta ikävöivät kotia. Vuosittain menehtyy usea heistä koti-ikävästä. — Mihinkä sitten perustuu tuo siirtyminen? Johtuuko se taloudellisista oloistamme? Kyllä, osittain. Mutta niitähän on kaikkialla, joskin ne esiintyvät erilaatuisina. Tai nurinkurisista valtiollisista oloistamme? Osaksi siitäkin. Ne saattavat elämän epävakaiseksi ja tekevät ihmiset haluttomiksi ja välinpitämättömiksi, sen sijaan kun ulkonaisen pakon, oikein ymmärrettynä, juuri pitäisi johtaa meitä sisäiseen työhön ja parannukseen, kokoamaan meitä yhteen, eikä niinkuin ikäväksemme tapahtuu, keskinäiseen hajaantumiseen ja rikkirepimiseen…