— Sen juuret ovat vieläkin syvemmällä, jatkoi hän edelleen. Ne ovat todellakin meissä itsessämmekin. Meillä on omat heikkoutemme. Me nurisemme kotona kaikesta, olemme saamattomia — aivan niinkuin isä sanoi, päätti hän.
Tyyne kuunteli tarkkaavana Onnin pitkää puhetta.
— Ehkä sinulla on oikein, sanoi hän hiljaa. — Mutta minä en ymmärrä heitä. Minulle on Ameriikka aina kuvastunut jonkinlaisena onnenpelinä, missä voittona ovat kaikkivoivat dollarit, mutta sisäänpanot muodostuvat lukemattomista ihmisuhreista. Kuinka montako ei ole siinä pelissä joutunut häviöön? Kukaan ei sitä varmuudella tiedä. Saamme kyllä kuulla muutamista onnistuneista, mutta ne sadattuhannet, jotka siellä menehtyvät, niiden kurjuutta ei kukaan julki julista, ei kukaan…
— Ja tiedätkö, rakas Onni, lisäsi Tyyne huoaten ja ikäänkuin jotain luotansa torjuen — tiedätkö, minkälaiset aavistukset minulla on? Pelkään puhua niistä sinulle…
— Puhu vaan peittelemättä, rakas sydänystäväni, kehotti Onni. —
Meidän kesken ei enää ole mitään salaisuuksia.
— Minä pelkään — — — Tyyne pyrähti valtaavaan itkuun.
— Mitä pelkäät, rakkaani, kysyi Onni, laskien kätensä hellästi Tyynen olkapäälle.
— Että — sinä — et — enää — palaa — siltä — matkalta.
— Älä sellaisella pelolla itseäsi vaivaa, lemmittyni. — Miksi kohtalo olisi niin kova? Ja jos se on, en sitä tietysti voi välttää.
— Etkö voisi sentään jäädä Suomeen, rakas Onni? Eläisihän sinunlaisesi mies täälläkin.