Perämiehet neuvottelivat komentosillalla.
— Onko New Foundlandin lähistöllä jäätä, kysyi eräs heistä. — Olisiko edullisempaa mennä niin kauas etelään kuin mahdollista?
— Kyllä minäkin arvelen niin, sanoi toveri. — Mutta "äijä" jatkaa kyllä tätä suuntaa. Johtaja on laivassa.
— Mutta ei hän tiedä, mitä reittiä me kulemme.
— Kyllä vaan. Hän tietää sen. Kapteeni Smith on hyvin tukalassa asemassa. Toiselta puolelta vaatii johtaja ennätystä — sitä mies tarkottaa sanoessaan tahtovansa nähdä, "miten se työskentelee" — toiselta puolelta on hänen otettava huomioon laivan ja matkustajien turvallisuus. Mutta meillä on se lohdutus, ettei laiva voi upota, vaikka törmäisikin jäävuoreen. "Titanic ei voi upota", on tullut puheenparreksi.
— En minä kumminkaan haluaisi vaihtaa paikkaa kapteenin kanssa, sanoi ensimäinen perämies. — Minun hartiani eivät voisi kantaa niin raskasta edesvastuun taakkaa.
Muutaman tunnin kuluttua tuli uusi sähkösanoma. Kapteeni käski sähköttäjän tunnustamaan sen vastaanoton ja kiittää siitä. Hän otti sen mukaansa komentosillalle mennessään.
— Uusi ilmotus jäistä, sanoi hän miehille, — tällä kerralla
"Tunesianista". — Sieltä on nähty enemmän kuin 200 jäävuorta.
— Muutetaanko suunta, kysyi se perämies, joka ennenkin oli tehnyt saman kysymyksen.
— Ei, vastasi kapteeni yhtä lyhyesti kuin edelliselläkin kerralla. —
Emme muuta sitä.