— Minä uskon, että taivaan ja maan välillä on moniaita asioita, joita me ihmiset emme ymmärrä.
— Oletteko spiritisti?
— En ollenkaan, mutta minä uskon, että kaikilla tapahtumilla on syynsä.
— Tiedättekö, kysyi Alice vakavannäköisenä, — että herra Steadilla, joka on mukana, on sellainen aavistus, että hän joskus hukkuu veteen? Hän sanoo, ettei koskaan ole turvassa merellä. Ja hän kuuluu viime yönä nähneen merkillisen unen kissoista. Se merkinnee jotakin ikävyyttä.
— Unet eivät merkitse mitään, vastasi Laurila. — Herra Steadin aavistus voi olla aivan perusteeton. Ei kukaan tiedä, millä tavalla tulee kuolemaan.
VII LUKU.
Huhtikuun 14 ja 15 päivän välinen yö 1912.
Meri oli ihan tyyni. Ainoastaan hienot väreet kulkivat vedenpinnalla. Yö oli pimeä mutta tähtikirkas. Linnunrata näkyi suoraan laivan yläpuolella.
Tämän tyynen veden pintaa kiiti jättiläislaiva "Titanic" kolmen potkurin työntämänä, 23 solmuvälin nopeudella. Kuten satulinna oli laiva lukemattomine ikkunoineen, valastuine kansineen ja neljine savutorvineen. Kuten merihirviö kiiti se eteenpäin, vaahtoharjaisten aaltojen noustessa sen kummallekin puolelle. Koko näyttämö oli verrattoman kaunis. Jos paljon matkustanut "lentävä hollantilainen" olisi ollut katsomassa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei ollut nähnyt mitään niin suuremmoista.
"Titanicin" komentosillalla tuntui jäätävän kylmä viima. Perämiehet seisoivat päällystakkien kaulukset ylös vedettyinä eivätkä puhuneet muuta kuin mitä toimessa oli välttämätöntä.