Perämiehet olivat taas äänettöminä ja tuijottivat eteenpäin. Heidät oli vallannut selittämättömän kammon tunne. Jotakin odottamatonta, kamalaa oli tulossa. Tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet sanoa, että laiva kiiti joka sekunnissa kymmenen metriä eteenpäin perikatoaan kohti.
Kansilla vallitsi täydellinen äänettömyys, Salongeistakaan ei enää kuulunut soittoa. Useimmat matkustajat valmistautuivat yölevolle. Ainostaan joukko herroja istui tupakkasalongissa. Oli sunnuntai, eikä englantilaisen tavan mukaan kortinpeluu ole silloin niin kiihkeätä kuin arkipäivinä.
— Näin tyyntä yötä ei vielä ole ollut koko matkallamme, sanoi ensimäinen perämies. — Mutta merkillistä! Minusta tuntuu aivan siltä kuin tänä yönä tapahtuisi jotakin kauheata — — —
Hän vaikeni heti. Mastossa oleva tähystäjä antoi kolme varotusmerkkiä. Perämiehet sävähtivät ja jännittivät silmiään nähdäkseen, oliko vaara tarjona. Ensimäinen perämies painoi korvaansa mastoon johtavan puhelimen torveen ja kuunteli hetkisen.
— Keulan edessä, ihan keulan edessä on jotakin, huusi hän.
— Jäävuori on keulan edessä, vastattiin mastosta.
Ensimäinen perämies astui muutaman askeleen konehuoneeseen johtavaa sähkötintä kohti. Hän tarttui sen kädensijaan ja oli hetkisen epäröivällä kannalla. Kylmä hiki pursui hänen otsastaan. Panisiko hän laivan koneiston käymään täydellä voimalla taaksepäin vai kuinka?
Nyt oli tullut se silmänräpäys, joka ratkasi "Titanicin" kohtalon. Nyt oli laiva jo jäävuoren edessä. Jättiläismäisenä, valkeana, onnettomuutta uhkaavana kummituksena oli se siinä. Jäävuori oli noin sata jalkaa korkeampi laivaa ja välkähteli vaaleansinervänä tähtien heikossa valossa. Se oli niin lähellä, että siihen olisi voinut miltei koskea. Nyt kuului kumea jyrinä, kauhea raappina ja korviavihlova ritinä. Kaikki kannella olevat tulet sammuivat. Oli pilkkopimeä. "Titanic" vapisi ja natisi keulasta perään asti. Laiva repi suuria kappaleita jäävuoresta ja heitti ne peräkannelle. Mutta vauhti oli niin kova, ettei laiva seisahtunut vaan kiiti jäävuoren ohi. Muutaman sekunnin kuluttua oli jäävuori jäänyt näkymättömiin laivan taakse.
Komentosillalla seisovat miehet olivat tapahtuman aikana olleet kuolonkalpeina ja aivan kuin halvautuneina. Onnettomuus oli tapahtunut niin pian, etteivät he olleet käsittäneet tapauksen merkitystä ennenkuin oli myöhäistä. Vasta nyt sai herra Murdoch toimintavoimaa. Hän tarttui molemmin käsin konehuoneeseen johtavien sähköttimien kädensijaan ja ilmotti: Pysäys! Kuumeentapaisella kiireellä painoi hän niihin 16 näppäimeen, jotka saivat vedenpitävien kammioitten väliset ovet sulkeutumaan. Täten estettiin välitön yhteys laivan eri osien välillä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kapteeni Smith komentosillalla.