Samassa sytytettiin taas kaikki tulet. Laurila jatkoi matkaansa venekannelle. Joukko laivamiehiä riensi hänen jälkeensä pelastusveneille, joita he alkoivat panna kuntoon. Laurila pysähtyi hetkiseksi katsomaan ja jatkoi sitten matkaansa tupakkahuoneeseen. Kortinpelaajat istuivat pöytien ääressä täydessä touhussa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Laurilasta tuntui tämä näytelmä omituiselta. Varmasti oli jotakin tapahtunut, koska laiva seisoi paikallaan, ja pelastusveneitä pantiin kuntoon. Nuo pelurit eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän mistään.
Ihan tupakkasalongin edustalla seisoi Harland & Wolffin yli-insinööri kaukoputki silmien edessä. Hän tarjosi sen Laurilalle ja viittasi laivan peräpuolen suuntaan.
— Suunnaton jäävuori, sanoi hän, — korkeampi kuin laivamme mastot.
Oli onni, ettei se särkenyt koko laivaa.
— Onko "Titanic" vahingoittunut, kysyi Laurila.
— Arvattavasti. Mutta kammiot on jo sulettu. Minä takaan, ettei "Titanic" voi upota. Mutta miksi tämä melu, kun ei hengenvaaraa ole tarjona? Ihmiset ovat liian pelkureita.
Elämä laivan kansilla oli tullut yhä vilkkaammaksi. Päälliköt antoivat käskyjä tyynesti mutta kovalla äänellä. Joukko ensi luokan matkustajia oli tullut kannelle. Alhaalta kuului huutoja, jopa kirkunaa.
Kapteeni juoksi ohi.
— Hei, kapteeni! Mitä on tekeillä? Onko vaara tarjona, huusi yli-insinööri.
— Jäävuori on revässyt puhki laivan kyljen. On kysymys elämästä ja kuolemasta. Mutta olkaa jumalan tähden vaiti. Asiasta ei saa puhua sanaakaan ennenkuin on välttämätöntä.
Kapteeni kiirehti sähköttäjähyttiin.