Ulkomailta. – Uhkaava sota Saksan ja Ranskan välillä. Ranskan hallitus vaatii uusia varoja sotajoukkoja varten voidakseen ryhtyä Saksan armeijan lisäämistä vastaaviin toimenpiteisiin. On todennäköistä, että koko Europa kietoutuu sotaan, jos se puhkeaa. – Suurta kurjuutta työttömien keskuudessa Lontoossa. He vaativat työtä. Joukkomielenosoitus aijotaan panna toimeen. Virkamiehet levottomia. – Suuria työlakkoja Belgiassa. Hallitus varustautuu tukahduttamaan väkivaltaisuuksia. – Kauheita paljastuksia tyttöjen käyttämisestä Belgian hiilikaivoksissa. – Maanvuokraajain joukkohäätöjä Englannissa.

Kotimaasta. – Häikäilemättömiä petoksia jatkuu. Kaksi ja puoli miljoonaa kavallettu New-Yorkissa. – Testamenttimääräysten toimeenpanijat pettäneet. Orvoilta riistetty joka penni. – Pankinkasööri taitava varas. 250,000 poissa. – Hiiliparoonit korottavat kivihiilten hintaa ja vähentävät tuotantoa. – Keinottelijat kohottavat vehnän hintaa Chicagossa. – Kahvin hinta nousee. – Eräs lännen rengas valtaa tavattomia maa-aloja. – Chicagon virkamiehiä häpeällisesti lahjottu. Varsinainen lahjomisjärjestelmä käytännössä. – Käräjäjuttu Newyorkin valtuusmiehiä vastaan jatkuu. – Monta suurta vararikkoa. Peljätään pulaa. – Suuri joukko varkauksia ja sisäänmurtoja. – Nainen murhattu rahojen tähden New-Hawenissa. – Murtovarkaat ampuneet viime yönä erään täkäläisen talonomistajan. – Worcesterissä mies ampunut itsensä, kun ei saanut työtä. Suuri perhe joutuu kurjuuteen. – Vanha aviopari New-Yorkissa murhannut itsensä, kun ei tahtonut joutua vaivaishuoneeseen. – Suurkaupunkien työläisnaisten surkea asema. – Tietämättömyys lisäytyy pelottavasti Massachusettsissa. – Lisää hulluinhuoneita tarvitaan. – Puhe seppelöitsemispäivänä. Professori Brownin esitelmä yhdeksännentoista vuosisadan sivistyksen siveellisestä suuruudesta».

Todellakin olin siis herännyt yhdeksännellätoista vuosisadalla, siitä ei epäilystäkään enää. Tuo päivän uutisten luettelohan oli selvä kuva vuosisadastaan, jopa niin selvä, että siitä ei edes puuttunut huomattavaa luulotellun itsetyytyväisyyden piirrettä. Tuossa yhtä ainoata päivää koskevassa lehdessä se ilmestyi sellaisen koko maailmassa vallitsevaa yhteiskunnallista mädännäisyyttä todistavan syntiluettelon yhteydessä, että tuo itsetyytyväisyyden ilmaus tuntui ivalta, joka olisi sopinut itse Mefistofelelle. Mutta siitä huolimatta olin minä sinä aamuna ehkä ainoa sanomalehdenlukija, joka huomasin tuon ivan, enkä olisi minäkään huomannut sitä vielä eilen enemmän kuin muutkaan. Ainoastaan merkillistä untani saan kiittää siitä, että näen asian nyt toisessa valossa.

Taaskin unhotin ympäristöni pitkäksi aikaa ja kuljeskelin unieni maailmassa, tuossa ihanassa kaupungissa yksinkertaisine ja kuitenkin niin mukavine asuinrakennuksineen ja uljaine yleisine laitoksineen. Ympärilläni näin taas kasvoja, joita ei rumentanut röyhkeys eikä matelevaisuus, ei kateus eikä voitonhalu, ei tuskallinen suru, eikä kiihkeä kunnianhimo. Näin komeita miehiä ja naisia, jotka eivät olleet koskaan tunteneet pelkoa toista ihmistä kohtaan eivätkä koskaan riippuvaisuutta jonkun toisen suosiosta, vaan olivat aina »seisoneet suorina, pää pystyssä, Jumalansa edessä», käyttääkseni kuulemani saarnaajan sanoja, jotka vieläkin kaikuivat korvissani.

Syvästi huoaten ja tuntien kärsineeni suunnattoman vahingon, joka ei vähentynyt siitä, että kadottamaani onnea ei ollut koskaan todellisuudessa ollutkaan, riistäydyin vihdoin irti unelmieni maailmasta ja lähdin kohta senjälkeen ulos.

Matkalla kotoani Washingtonkadulle täytyi minun ainakin kymmenkunnan kertaa seisahtua kokoamaan ajatuksiani. Uneksumani tulevaisuuden Bostoni oli niin elävänä mielikuvituksessani, että nykyinen Bostoni tuntui minusta aivan oudolta. Heti kun astuin kadulle, herätti kaupungin likaisuus ja sen ilkeä haju huomiotani aivan kuin en olisi koskaan ennen sitä nähnyt enkä tuntenut. Eilen vielä oli mielestäni aivan luonnollista, että muutamat kansalaiseni kävivät silkissä, toiset ryysyissä, että muutamat olivat hyvinvoivan, toiset taas nälkäisen näköisiä. Nyt minua sitävastoin kiusasi joka askeleella havaitsemani jyrkkä erilaisuus katukäytävällä toistensa ohitse rientäväin miesten ja vaimojen sekä puvuissa että ulkomuodossa, ja ennen kaikkea se täydellinen välinpitämättömyys, jota parempiosaiset osottivat onnettomia kohtaan. Olivatko nuo olennot, jotka voivat katsella kanssaihmistensä kurjuutta kasvojen värettäkään muuttamatta, olivatko he ihmisiä? Koko ajan käsitin kuitenkin aivan hyvin, että minä se olin muuttunut, eivätkä aikalaiseni. Minä olin nähnyt unta kaupungista, jonka kaikki asukkaat olivat aivan samanlaisessa asemassa, ja pitivät kaikissa suhteissa huolta toisistaan, kuten saman perheen lapset.

Toinen todellisen Bostonin omituisuus, joka näytti minusta peräti oudolta ja kummalliselta, kun katselin sitä nyt uudessa valossa, oli kaikenlaisten ilmoitusten ja reklaamien tavaton paljous. Kahdennenkymmenennen vuosisadan Bostonissa ei ollut minkäänlaisia persoonallisia liikeilmoituksia, sillä niitä ei tarvittu. Mutta täällä olivat kaikki rakennusten seinät, ikkunat, jokaisen käsissä näkyvä sanomalehti, yksinpä katukin niitä täynnä. Kaikkialla muualla, mihin silmäni sattuivat, paitse taivaan laelle, oli lukemattomia ilmoituksia, joiden avulla yksityiset henkilöt koettivat kaikenlaisia keinoja käyttäen saada toisilta riistetyksi ylläpitonsa. Sanat kyllä vaihtelivat, mutta sisältö oli aina sama, melkein tähän tapaan:

»Auttakaa John Jonesta! Älkää huoliko muista! He ovat pettureita. Minä, John Jones, olen ainoa oikea. Ostakaa minulta! Antakaa minulle työtä! Tulkaa minun luokseni! Kuulkaa minua, John Jonesta! Katsokaa minua! Älkää vain erehtykö! John Jones yksinään on mies, eikä kukaan muu. Antakaa muiden kuolla nälkään, mutta muistakaa Jumalan tähden John Jonesta!»

En tiedä, kumpiko surunäytelmän puoli, liikuttavako vai inhottava lie syvimmin vaikuttanut minuun, joka niin äkkiä olin joutunut oudoksi muukalaiseksi kotikaupungissani. Voi teitä, onnettomat ihmiset, niin olin huutamaisillani, te ette tahdo oppia auttamaan toisianne ja sentähden te, alimmasta ylimpään saakka, olette tuomitut kerjäämään armopaloja toisiltanne! Tämä julkean itsekiitoksen ja toisten parjaamisen kauhea Babeli, tämä toisiansa vastaan taistelevain kehumishuutojen, rukousten ja vannomisen sekä kirousten huumaava melu, koko tämä hämmästyttävän julkea kerjäämisjärjestelmä – mitäpä se on muuta, kuin luonnollinen ja välttämätön seuraus yhteiskuntaoloista, jotka pakottavat kansalaisia tappelulla hankkimaan itsellensä tilaisuuden palvella yhteiskuntaa, jonka tulisi hankkia tämä etu jokaiselle jäsenelleen ensimäisenä kansalaisoikeutena!