Tultuani Washingtonkadun vilkkaimpaan liikeristeykseen seisahduin ja minun täytyi ääneeni nauraa, ohikulkijain suureksi kiusaksi. Vaikka henkeni olisi ollut kysymyksessä, en olisi voinut tehdä muuta, niin hullunkuriselta minusta tuntui nähdessäni loppumattoman puotirivin molemmin puolin katua niin kauas kuin silmä kantoi. Ja jotta järjettömyys esiintyisi vielä selvemmin, oli kivenheiton pituisella matkalla kymmenkunta myymälää, joissa jokaisessa kaupattiin samoja tavaroita. Puoteja, puoteja, puoteja! Puoteja kymmenin tuhansin jakamassa tavaroita, mitä yksi ainoa kaupunki tarvitsi! Ja unikuvassani oli tämän tehtävän täydellisesti suorittanut yksi ainoa tavaravarasto, joka sai määräykset kussakin kaupunginosassa olevista suurista mallivarastoista. Aikaa tai vaivaa tuhlaamatta voi ostaja yhdessä ainoassa rakennuksessa nähdä malleja kaiken maailman tuotteista, mitä hän suinkin halusi. Tavarain jaosta johtuva työ oli niin vähäinen, että se tuskin laisinkaan kohotti niiden hintaa kuluttajalle. Hänen tarvitsi oikeastaan vain maksaa valmistuskustannukset. Mutta täällä kohotti yksin tavarain jako ja kuljettaminen edes takaisin niiden hintaa jo neljännenosan, kolmannenosan, puolet, jopa enemmänkin kuin puolet. Kaikki nuo kymmenettuhannet myymälät maksoivat, niiden vuokrat, hoitajat, summattomat myyjäjoukot, kymmenet tuhannet kirjanpitäjät, palvelijat ja muut toimimiehet sekä ilmoituksista ja kilpailutaisteluista johtuvat summattomat menot nielivät tavattomia summia – ja kuluttajat saivat maksaa kaikki! Mikä erinomaisen nerokas menettely saada kansa köyhäksi!
Olivatko nuo ympärilläni hyörivät ihmiset järkeviä miehiä vai lapsia, jotka hoitavat liikettään moisen järjestelmän mukaan? Voivatko he olla ajattelevia olentoja, kun he eivät huomaa, kuinka mieletöntä on tuhlata niin paljon aikaa ja varoja saattaakseen valmiin tuotteen kuluttajan käytettäväksi? Eikö heidän mieleensä johdu, että jos syödään lusikalla, joka vuotaa puolet sisällöstään lautasen ja suun välisellä matkalla, on hyvin todennäköistä, että saadaan nousta nälkäisinä pöydästä?
Olinhan ennenkin kulkenut tuhansia kertoja Washingtonkatua ja huomannut kauppiasten menettelyn, mutta siitä huolimatta katselin sitä nyt yhtä uteliaana, kuin en olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Ihmeissäni katselin myymälöiden näyttelyikkunoita monine tavaroineen, joiden järjestelemiseen oli uhrattu paljon vaivaa ja taiteellista kekseliäisyyttä yksistään sitä varten, että ne vetäisivät puoleensa ohikulkijain huomion. Näin naisten tunkeilevan niiden ympärillä ja myymälän omistajain jännitettynä seuraavan syötin vaikutusta. Astuin sisään ja näin liikkeen johtajan terävine haukansilmineen seuraavan liikettä, vaanivan myyjiä ja kiihoittavan heitä tekemään velvollisuutensa: myymään, myymään, myymään, rahalla niille, joilla rahaa oli, velaksi niille, joilla sitä ei ollut, myymään sellaista, mitä ostaja ei tarvinnut, myymään enemmän, kuin hän tarvitsi, myymään enemmän, kuin hänen varansa olisivat riittäneet ostaa. Väliin häipyi johtolanka silmänräpäykseksi pois mielestäni, ja silloin näytti koko näytelmä aivan käsittämättömältä.
Mitä varten kaikki tuo puuha? Miksi koetetaan saada ihmisiä ostamaan? Eihän sillä luonnollisesti voinut olla mitään tekemistä sen luvallisen toimenpiteen kanssa, että tavaroita jaetaan niille, jotka niitä tarvitsevat. Olihan ilmeistä tuhlausta, kun ihmisille tungettiin tavaroita, joita he eivät tarvinneet, mutta jotka olisivat olleet jollekin toiselle välttämättömiä. Kansahan tuli tietysti sitä köyhemmäksi, mitä useammin tuollainen yritys onnistui. Mitähän nuo puotipalvelijat oikeastaan ajattelivat?
Mutta sitte johtui mieleeni, että eiväthän kauppiaat olekkaan ainoastaan tavarain jakajia, kuten unikuvani Bostonin mallivarastojen väestö. He eivät olleetkaan yhteishyvän palveluksessa, vaan valvoivat omia yksityisiä etujaan. Heille oli aivan yhdentekevää, mitä heidän menettelynsä lopullisesti vaikuttaa yleiseen hyvinvointiin, kunhan vain heidän oma varallisuutensa lisäytyy. Sillä tavarat ovat heidän omaisuuttansa, ja kuta enemmän he niitä myyvät tai kuta suuremman hinnan he niistä saavat, sitä suurempi on heidän voittonsa. Kuta tuhlaavampia ihmiset ovat, kuta enemmän heille voi tunkea tuotteita, joita he eivät tarvitse, sitä parempi kauppiaalle. Bostonin kymmenientuhansien myymälöiden varsinaisena tarkoituksena olikin vain tuhlauksen edistäminen.
Eivätkä kauppiaat tai heidän apulaisensa olleet rahtuistakaan huonommat, kuin kuka muu Bostonin asukas tahaan. Heidän täytyi hankkia ylläpitonsa sekä pitää huolta perheistään – ja mistäpä he olisivat voineet löytää sellaisen tuottavan ammatin, joka ei olisi pakottanut heitä asettamaan oman etunsa ensi sijaan, sekä yhteistä että kaikkien muiden yksityisiä etuja ylemmäksi? Eihän heitä voinut vaatia kuolemaan nälkään odottaessaan sellaisia oloja, kuin minä olin unissani nähnyt, jolloin yhteinen etu oli sopusoinnussa yksilön etujen kanssa. Eikä ollut liioin laisinkaan ihmeellistä tuollaisen järjestelmän vallitessa, että kaupunki näytti niin huonolta ja likaiselta, että sen asukkaat olivat useimmiten huonoissa vaatteissa, monet heistä ryysyissä ja nälissään.
Hetkeä myöhemmin olin joutunut eteläiseen kaupunginosaan tehdasrakennusten keskelle. Olin ollut täällä samoin kuin Washingtonkadullakin jo satoja kertoja ennen, mutta täälläkin näin vasta nyt oikeassa valossaan ympärilläni esiintyvät ilmiöt. Ennen olin ylpeillyt siitä, että Bostonissa oli virallisen tilaston mukaan nelisentuhatta toisistaan riippumatonta tehdasta. Mutta nyt käsitin, että kokonaistuotanto oli verrattain vähäpätöinen juuri sen tähden, että tehtaita oli paljon ja ne olivat toisistaan riippumattomia.
Washingtonkatu oli jo näyttänyt minusta hulluinhuoneelta, mutta vielä surkeammalta tuntui minusta menettely täällä, sillä olihan tuotteiden valmistaminen paljoa tärkeämpi yhteiskunnallisen elimistön toiminta, kuin niiden jakaminen. Sillä nuo neljätuhatta tehdasta eivät ainoastaan työskennelleet kukin erikseen ilman yhtenäistä johtoa, kuten sanottu, vaan käyttivät sen lisäksi kaiken kykynsä tehdäksensä tyhjäksi toistensa pyrinnöt, juuri kuin ei jo yhtenäisyyden puutteestakin johtuva summaton voimain tuhlaus olisi ollut kylliksi. Tehdasten omistajat miettivät päivällä ja rukoilivat yöllä keinoja, joiden avulla he voisivat hävittää toistensa liikkeet.
Kaikilta tahoilta kuuluva vasarain jyske ja pyöräin jytinä ei ollut rauhallisen teollisuuden humua, vaan vihaisesti toisiansa vastaan iskettyjen miekkojen kalsketta. Tehtaat ja työpajat olivat samalla linnoituksia, jokainen oman lippunsa alla, jotka suuntasivat tykkinsä ympäristön tehtaita sekä työpajoja vastaan ja joiden kunkin sappöörit olivat lakkaamatta maanalaisessa työssä räjäyttääkseen toistensa laitokset ilmaan.
Jokaisen näiden linnoituksen sisäpuolella vallitsi mitä tarkin työjärjestys. Eri liikkeenhaarat toimivat saman yhtenäisen johdon alaisina, joten ei syntynyt minkäänlaista häiriötä eikä kahteen kertaan tehtyä työtä. Jokaisella oli oma toimensa eikä kukaan ollut joutilaana. Mikä aukko, mikä katkennut lenkki ajatusjohdossa vaikutti sitte sen, että ei huomattu, kuinka tärkeää oli toteuttaa sama periaate koko kansan tuotannossa. Minkätähden ei käsitetty, että samoin kuin yhtenäisen johdon puute vahingoittaa yksinäistä tehdasta, samoin se vahingoittaa koko kansan tuotantoa, vieläpä paljoa suuremmassakin määrässä, koska sen ala on niin paljoa laajempi ja sen eri osien väliset suhteet paljoa monimutkaisemmat?