Ihmiset olisivat sangen kärkkäät ivaamaan sotajoukkoa, jossa ei olisi komppanioja, pataljoonia, rykmenttejä, prikaateja, divisiooneja eikä armeijaosastoja – sanalla sanoen ei suurempia ryhmiä, kuin korpraalien komennettavia joukkoja, ei myöskään ainoatakaan muuta upseeria, kuin korpraaleja, eikä liioin korpraalia, jolla olisi enemmän sanavaltaa kuin kenellä muulla toverillaan tahansa. Juuri tällainen sotajoukkohan oli yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin tehdasliike: se oli neljän tuhannen itsenäisen korpraalikunnan suuruinen armeija, jonka eri ryhmiä johti neljätuhatta korpraalia, kullakin oma erityinen sotasuunnitelmansa.
Kaikkialla näkyi joukottain työttömiä ihmisiä. Toiset olivat jouten sentähden, että he eivät saaneet mistään työtä, toiset taasen sentähden, etteivät saaneet kohtuullista palkkaa.
Puhuttelin muutamia viimeksimainittuja, ja he kertoivat minulle vastauksensa. Mutta sangen vähä minä voin heitä lohduttaa.
»Asemanne on surkuteltava», sanoin heille. »Palkkanne on tosiaankin aivan liian pieni, se on selvää. Mutta minua ei ihmetytä se, etteivät liikkeet, joita tuolla tavalla johdetaan, voi maksaa teille suurempia palkkoja, vaan pikemmin se, että ne voivat maksaa teille palkkaa laisinkaan».
Palasin takaisin niemellä olevaan kaupungin sydämeen ja jouduin kello kolmen tienoissa Statekadulle. Katselin kadun varrella olevia pankkeja ja välityskonttoreita sekä muita rahalaitoksia aivan kuin en olisi niitäkään koskaan ennen nähnyt. Unessa näkemässäni Bostonissa ei niistä huomannut jälkeäkään. Nyt kulki niiden ovissa liikemiehiä, prokuristeja ja juoksupoikia edes takaisin, sillä vielä oli muutamia minuutteja sulkemisaikaan. Minua vastapäätä oli pankki, jossa minä olin toimittanut asiani. Menin kadun poikki, astuin ihmisvirtaan ja annoin sen kulettaa itseni sisään. Asetuin erääseen muurin syvennykseen katsomaan, kuinka pankin virkamiesjoukko käsitteli rahoja ja kuinka yleisö odotti pitkissä riveissä rahastonhoitajain paikkojen luona. Muudan vanha herra, jonka tunsin, eräs pankintirehtööri, kulki ohitseni ja huomattuaan miettivän katseeni, seisahtui silmänräpäykseksi juttelemaan.
»Huvittava näky, herra West, vai kuinka?» sanoi hän. »Ihmeellinen koneisto, minäkään en voi olla ihmettelemättä sitä. Seison väliin katselemaan sitä aivan kuin te nyt. Se on kuin runoa, herra West, runoa juuri, niin minun täytyy sanoa. Oletteko koskaan ajatellut, herra West, että pankki on liike-elämän sydän. Täältä ulos ja tänne sisään virtaa elämää ylläpitävä veri. Nyt se virtaa sisään, aamulla se taasen virtaa ulos».
Hymyillen ihastuksissaan sukkelalle vertaukselleen asteli vanhus edelleen.
Eilen vielä olisi tuo vertaus ollut minunkin mielestäni sattuva. Mutta sen jälkeen olin nähnyt maailman, joka oli paljoa rikkaampi kuin nykyinen, vaikka siellä ei ollut eikä tarvittu rahaa. Olin oppinut, että sitä tarvittiin minua ympäröitsevässä maailmassa ainoastaan sentähden, että kansan elintarpeitten tuotanto oli jätetty yksityisten epävarman summittaisen yritteliäisyyden varaan, vaikka sen jos minkään olisi tullut olla kansan huostassa, sillä se on luonteeltaan mitä yleisin ja yhteisin asia. Tämä erehdys teki loppumattoman välikaupan välttämättömäksi, jos mieli saada jonkunkaanlaista yleistä tuotteiden jakoa toimeen. Välikaupan toimitti raha – kuinka oikeudenmukaisesti huomasi parhaite, kun käveli köyhien kaupunginosista sen keskustaan. – Rahaliike taasen vaati palvelukseensa kokonaisen armeijan ihmisiä, jotka riistettiin pois tuotannon aloilta. Mutta siitä huolimatta joutui koneisto usein epäkuntoon, syntyi alituisia häiriöitä ja liikkeitä kaatui joukottain. Raha vaikutti höllentävästi koko ihmiskunnan siveellisiin käsitteisiin, jonka tähden sitä jo ikivanhoista ajoista saakka onkin kutsuttu »kaiken pahan juureksi».
Voi vanhaa pankinjohtaja parkaa runoineen! Hän otaksui mätäpaiseen tykytyksen sydämen sykinnäksi. Se, mitä hän kutsui »ihmeelliseksi koneistoksi», olikin vain onnistumaton yritys korjata tarpeettomia virheitä, kömpelö sauva ramman kädessä, joka oli itse laittanut itsensä rammaksi.
Kun pankit olivat suljetut, kuljeskelin tunnin tai pari kaupungin liikekeskustassa ilman varsinaista päämäärää, istahdin sitte hetkeksi eräälle puiston penkille. Minusta oli hauska katsella lukuisia ohitseni rientäviä ihmisiä. Tarkastelin heitä aivan samoin, kuin vieraan maan asukkaita tarkastellaan, niin oudoiksi olivat kansalaiseni ja heidän tapansa muuttuneet mielestäni sitte eilispäivän. Kolmekymmentä vuotta olin tosin elänyt heidän keskuudessaan, mutta en ollut siitä huolimatta koskaan ennen huomannut, kuinka surujen uurtamat ja huolestuneet heidän kasvonsa olivat. Sama ilme näkyi mielestäni yhtä hyvin rikkaissa kuin köyhissäkin, yhtä hyvin sivistyneitten hienoissa, mielenilmeisissä piirteissä, kuin oppimattomain veltoilla, tunteettomilla kasvoilla. Ja niin lienee todella ollutkin, sillä nyt huomasin paljoa tarkemmin kuin koskaan ennen, kuinka jokaisen täytyi kuunnella takanansa kulkevan kummituksen, epävarmuuden peikon ääntä. »Tee sinä työtä kuinka paljon tahaan», kuiskaili kummitus, »nouse anivarhain ylös ja raada myöhäiseen iltaan saakka, ole viekas ryöväri tai rehellinen palvelija – et sittenkään voi koskaan olla varma asemastasi. Nyt voit olla rikas, mutta kuitenkin voit vielä tulla köyhäksi. Jätä lapsillesi perinnöksi kuinka suuria rikkauksia tahansa – et kuitenkaan voi koskaan ostaa varmuutta siitä, ettei poikasi joudu joskus palvelemaan nykyistä palvelijaasi, tai ettei tyttäresi täydy joskus myödä itseänsä leivän tähden».